Mitä on rakkaus?

Se on perhosten liitoa vatsassa, täydellinen usko tulevaan ja hymy, jota ei saa millään lakkaamaan.

Se on yhteisiä aamuja ja iltoja, jolloin tekisi mieli pitää silmät vielä hetken pitempään auki.

Se on yhteisiä hölmöjä juttuja, suunnitelmia ja haavekuvia, jotka kestävät yli huomisen aina ikuisuuteen asti.

Mitä on rakkaus?

Se on ilma, se on elämä suonissamme ja hurja sukellus tuntemattomaan.

Ja kun se osuu kohdalle, ei voi kuin antautua aallon vietäväksi.

 Opiskelijakeittiön kulmakivet ovat nuudelipaketti ja tonnikalapurkki. Kuulemma.

Viime vuoteni kului neljän tytön jakamassa soluasunnossa, ja kyllä kuulkaas siinä ehti nähdä monenmoista kokkaajaa. Toisen eläessä HK:n sinisellä ja toisen keitetyillä perunoilla kera raejuuston, ei tämä tyttö voinut kuin ihmetellä. Asunnon uunia olivat työllistäneet aiemmin varmasti vain ranskalaiset ja pakastepizza, mutta muuttoni jälkeen keittiössä leijaili milloin vastaleivottujen sämpylöiden, milloin mehevien lihapullien tuoksu.

Tulen perheestä, jossa einekset ovat korkeintaan matkaruokaa. Keittiössä taikoja tekevä äiti on totuttanut perheeni maittavaan kotiruokaan, jossa eivät lisäaineet vilise. Omaan kotiin muttaminen tarkoitti minulle oman reseptivihkon aloittamista. Nuudelit jääkööt myöhäisille baarista palaamisille, meillä kokataan bataattikeittoa ja pinaattilättyjä.

Ehken vielä ole äitini veroinen superkokki, mutta kyllä minulle on kunnia-asia tarjota vieraisille tuleville ystävilleni jotain hiukan tuoreempaa kuin kaupan sokerikorppuja.

 Uskon siihen, että kotikasvatus ja vanhempien esimerkki vaikuttavat valtavasti siihen, millainen ihminen lapsesta muovautuu. Vanhempien tehtävänä on toimia suojamuurina, johon lapsi koko elämänsä ajan voi nojata.

Minulla on äiti, joka tietää kaikki oikeat vastaukset. Äiti on maailman paras kokki ja hänelle voi soittaa vaikka keskellä yötä, jos tarve vaatii.

Minulla on isä, joka ei paljoa puhu, mutta jonka kanssa on mukava olla. Huomenna isäni ajaa satoja kilometrejä hakeakseen esikoisensa tavaroineen kotiin.

Meidän perheessä ei paljon tunteista puhuta, mutta se ei tarkoita, ettenkö tietäisi, kuinka paljon me lapset vanhemmillemme merkitsemme. Siinä kohtaa kun vatsa alkaa kasvaa pienen olennon asumukseksi, muuttuvat elämän prioriteetit täysin. Me olemme aina saaneet kaiken, minkä tarvitsemme ja vähän ekstraakin. Äidinrakkaus (ja tietysti myös isänrakkaus) on asia, jota en voi vielä ymmärtää, koska minulla ei ole omaa lasta.

Vanhemman rakkaus lastaan kohtaan on ehkä loppujen lopuksi ehdottomin, puhtain ja perustavanlaatuisin. Ei ole asiaa, jota vanhempani eivät minulle anteeksi voisi antaa, eikä koskaa koita päivää, jolloin en heiltä tukea ja apua saisi. On ihanaa kasvaa upeiden vanhempien huomassa. Jonain päivänä olisi ihana kokea myös, miltä se äitinä olo tuntuisi.

Ensimmäisestä rakkaudesta puhuttaessa voisin iskeä pöytään piirroshahmo Super Tedin, muutaman vuoden vanhemmat serkkuni, naapurin hauskan pojan tai ala-asteen suositun pörröpään. Paino sanalla voisin. En kuitenkaan niin tee.

Melkeinpä pistää vihaksi, kuinka paljon rakkaus-sanaa nykyään viljellään (tai ehkä sitä on aina viljelty, ken tietää). Rakkautta on monenlaista ja niin on rakkauden kohteitakin, mutta yksi asia rakkaudelle on yhteistä: se ei syty hetkessä.

En usko rakkauteen ensisilmäyksellä, rakkaus on jotain syvempää, jotain joka tarvitsee monta silmäystä ja tuhat sanaa. Et voi rakastaa, jollet tunne, eikä rakkaus ole mielestäni puhdasta ilman vastarakkautta. Ensisilmäyksen tunteita ovat hullantuminen, ihastus ja himo, eikä nyt sekoteta niitä rakkauteen, tuohon tunteista suurimpaan.

Ensimmäinen rakkauteni. Se oli kaunis. Se on kaunis. Ensimmäinen olkoon myös viimeinen.

 Olen usein miettinyt, millaisen kuvan uudet ihmiset minusta saavat. Yhtenä päivänä painan suu sanoja sarjatulena tykittäen kun taas toisena päivänä haluaisin livahtaa sosiaalisten ympyröiden ulkopuolelle omaan sänkyyn haaveilemaan erilaisesta päivästä. Kuinka erilaisen kuvan ihmiset tosistaan saavat ja ihan vaan sattuman kaupan kautta. Pari huonosti sujunutta ensikohtaamista, niin olet leimattu ylimieliseksi, itsekkääksi, laiskaksi, tylsäksi ja mitä näitä nyt on. Toisaalta ihminen on niin monimuotoinen olento, että kunnon kokonaiskuvaa ei voi edes saada menemättä lähelle ja olemalla kiinnostunut toisesta.

Minä olen viidettä seitsenkautistani aloittava hämäläistyttö. Opinnot kuljettivat minut elokuun lopulla Jyväskylään, mutta jo kolmen päivän päästä pakkaan elämäni laatikkoihin ja reissaan romuineni takaisin kotipaikkakunnalleni kesätöiden perässä. Opiskelen unelma-alaani, mistä olen hyvin kiitollinen. On onni, kun on tiennyt jo vuosia, mitä sitä isona haluaisi tehdä.

Olen parisuhteen itkuherkempi osapuoli (epäreilu piirre toista kohtaan muuten...) ja Spotifyni kuunnelluin soittolista tottelee nimeä Love. Hyvä elokuva kertoo kauniin rakkaustarinan ja ehkä vähän itkettää, muttei missään tapauksessa näytä esimerkiksi televisiosta ulos kömpiviä tyttöjä tai muita pelottavuuksia.

Pidän pyykkäämisestä sekä silittämisestä television ääressä, kokkaamisesta ja leipomisesta. Tiskaaminenkin on joskus kivaa, mutten pistäisi vastaan, jos minun ei enää koksaan tarvitsisi imuroida, pestä vessaa/suihkua tai järjestellä tavaroita paikalleen. Rakastan leikkokukkia ja tälläkin hetkellä vilkuilen jatkuvasti shampanja-pulloon laitettuja ruusuja. Tapoin abivuonnani ikkunalautani kasviarmeijan kuivuuteen, mutta ajattelin kokeilla ensi syksynä uudelleen, josko kasteluinnostukseni olisi palannut.

Pidän käsitöistä ja askartelusta, mutta yleensä suunnittelen niitä enemmän kuin varsinaisesti toteutan. Laulan jatkuvasti, tällä hetkellä itsekseni tai itseriimittelemiä lauluja poikaystävälleni, mutta olisi taas ihanaa päästä laulamaan ihan kunnolla. Matkustaminen on intohimoni ja siihen satsataan. Mieluummin tuhlaan pennoseni uuden kaupungin tutkimiseen kuin muutamiin kenkiin tai ravintolaillallisiin (vaikka molemmista toki pidänkin).

Puhun puhelimessa aivan liikaa ja ystävät ovat minulle toinen perhe. Ongelmaksi vain on muodostunut ajan jakaminen kaikkien rakkaitteni välille tasaisesti - joku tuntuu aina pettyvän.

Pidän jäätelöstä, ranskalaisista ja rakastan pientä kummityttöäni, mutten voi sietää kokolihakastiketta tai likaista keittiötä. Pidän vähän liikaa pitsasta ja vähän liian vähän aamulenkeistä. Jos saisin itse päättää, aloittaisin päiväni iloisella ulkona kirmailulla säässä kuin säässä ja uhraisin tunnin iltaisista tv-sessioistani kuntosalin matolla äherrettäviin vatsalihasliikkeisiin. Aion joskus juosta maratonin, mutta sinne nyt on vielä aikaa.

Tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin, mutta yhtä ihmistä ei voi puristaa yhteen blogipostaukseen. Tällä kertaa jätän siis kertomatta pohjattoman vihani VR:n myöhästelyjä kohtaan ja rakkauteni kesäisen metsänän tuoksuun. Mutta tällainen olen siis minä. Tai ainakin pieni murunen minusta juuri tänä päivänä.