19-vuotiaan välivuotta viettävän tytön pohdintoja elämästä, rakkaudesta ja tulevaisuudesta. Vakaviakin asioia, mutta aina huumorilla maustettuna. Lyhytkin kommentointi piristää päivää
Joskus on aika päästää irti menneestä, unohtaa kaikki ja siirtyä ajattelemaan tulevaa. Kuka kertoo koska tämä hetki on? Entä jos vielä ei olekaan unohtamisen aika? Entä jos oikea hetki on tullut, mutta unohtaminen ei onnistu.
Milloin siirrymme vaiheeseen, jollon ei enää tarvitse unohtaa menneitä ja siirtyä eteenpäin, vaan juuri tämä hetki on se oikea ja täydellinen? Milloin alkaa elämämme paras aika?
Ja tietenkin juuri sinä päivänä jolloin eteen sattuu yhteenottoja sekä henkistä maahanpolkemista ajotiellä auton eteen eksyy kuormurilla ajava ajo-oppilas, joka ei saa ajokkiaan kiihtymään kävelyvauhtia nopeampaan menoon. Tottahan toki tämä taulapää päättää haluta juurikin samaan suuntaan ja samalle tielle.
Juuri tällaisena päivänä parkkipaikka on tukossa suuren lumikasan takia ja jumpassa törmäät muutamaan kymmeneen keski-ikäiseen leidiin, jotka sätkivät lattialla täysin omassa tahdissaan. Ai, oliko tässä tarkoitus muka urheillakin, eikö se vain riittänyt, että vähän jalkoja heiluttaa?
Juurikin tänä samaisena päivänä päätä alkaa särkeä liian pitkissä harjoituksissa, joissa kaikki muut ovat iloisia. Kotimatkalla autoradio suoltaa toinen toistaan rasittavampia kappaleita ja iltajuontajan jutut saavuttavat hermoja raastavan huonon tason.
Juuri tällaisena päivänä tekisi mieli paiskoa tavaroita ihmisiä päiten, karjua kovaan ääneen ja polkea jalkaa kuin uhmaikäinen.
Kun on viikon ajan reissannut pirteän kuplivassa matkaseurassa, tuntuu kodin hiljaisuus keskiyön jälkeen ahdistavan tyhjältä.
Ehkäpä sähköshokkeja pitäisi alkaa antaa kotioloissakin pahoista tavoista irroittutuessa. Kummasti unohtuu suklaan suloisuus jos sen joukkoon tiputtaa etikkaa, eikä pitkäaikaisia pakkomielteitäkään saa karistettua harteiltaan ilman suuremman luokan shokkia ja järkytystä.
