Yöllä elämä on helpompaa. Autotie avautuu eteen tyhjänä, öisellä maantiellä kuuluu vain yksinäisen auton moottorin surina. Kesäyö loppuu ennen kuin alkaakaan, äsken taivaanrannassa kurkkinut kuu vaihtuu aamuauringon kajoon. Autoradio soittaa hiljaa menneiden vuosien hittibiisejä nostaen mieleen muistoja kaukaisista hetkistä ja ihmisistä.

Yöllä on enemmän aikaa. Katsoessani kelloa huomaan, että minulla on kaikki maailman aika käytössäni, kun muut vain antavat elämän kauneimpien hetkien liukua ohi maatessaan tajuttomassa tilassa lakanoittensa keskellä. Kellon tikitys ei tunnu painostavalta kuten päivällä, nyt se kuulostaa rauhallisilta sydämenlyönneiltä.

Yöllä surullisuus muuttuu kaukaiseksi kaipaukseksi. Päivisin mielessä jylläävä epätoivo rauhoittuu kuin meren aallot pienessä poukamassa vaihtuen kauniiksi haikeudeksi. Kyyneleet eivät vieraile yöllä, ne pistäytyvät nykyään vain iltapäiväkahveille.

Yöllä elämä on helpompaa, yöllä elämä on kuniimpaa. Yöllä ihminen voi tosissaan elää.

Kun muut sanoivat ei, en uskonut heitä.

Kun kuulin heidän kuiskuttelevan kieltäviä sanoja, en kuunnellut heitä.

Kun näin toisten pudistelevan päitään, en katsonut heitä.

Sillä loppujen lopuksi ihminen on niin typerä, että vain nyökkäilee hymyillen muiden katsoessa säälien ja päitään pudistellen.

Olette varmasti kuulleet heistä: he ovat romanttisia, helliä, mukavia, kypsiä, komeita. Je runoilevat rakkausrunoja ja suunittelevat täydellistä kosintaa/illallista/leffailtaa viikko tolkulla. He ovat nykyajan urbaanilegendojen kruunaamattomia kuninkaita, sankareita, joista naiset kertovat toisille tarinoita. He ovat täydellisiä miehiä.

Täydellisiä miehiä läytyy kaikkialta ympäriltämme. He ovat valloittaneet radioaallot ja täyttävät korvamme vastaanottimiemme kautta pehmeän rakastettavilla lauluilla. He komeilevat naistenlehtien sivuilla kertoen hellästi parisuhteestaan. Televsisiossa he tekevät yleensä jotain perin vaikuttavaa, pelastavat henkiä tai osoittavat vanhanaikaista herrasmiesmäisyyttä.

Kadulla kävellessäsikin saatat kohdata täydellisen miehen. Hän hymyilee rennosti, pukeutuu tyylikkäästi ja pitää hiuksensa ojennuksessa. Hän tuoksuu vastustamattoman hyvälle ja kävelee sopivan miehekkäästi. Hän katselee ympärilleen eikä edes vahingossa yritä kiilata kenenkään eteen. Yleensä tällainen täydellinen mies kulkee käsikkäin jonkun täydellisen naisen kanssa.

Täydellisiä miehiä on joka paikassa, mutta silti he ovat täydellisen saavuttamattomissa. Joku he ovat tavoittamattomissa julkisuuden paksun verhon takana tai joku varsin onnekas nainen on päässyt täydellisen miehen varatuksi leimaamaan. Kaupunkien sinkkunaiset ovat alkaneet harrastaa urbaanien olojen metsästystä ja erilaisia seuroja täydellisten miesten nappaamiseksi onkin perustettu kuin entis aikaan urheiluseuroja. Mutta eipä sitä kai auta kuin myöntää, että täydellisen sinkku miehen löytäminen on hankalampaa kuin punatulkun bongaaminen Bulevardilta kesäkuussa.

Epäonnostuessaan ihminen nostaa ympärilleen välittömästi suojamuurin, jonka hän rakentaa ulkopuolisista syistä. "No en lukenut tarpeeksi, ääni oli poissa, kengät olivat huonot, vähän oli flunssaa ilmassa, ei se nyt kuitenkaan niin hyvin mennytkään, sinne haki niin paljon muitakin..." Defenssimekanismit on kaivettu mielen syövereistä epäonnistumisesta lommoja saaneen itsetunnon peittämiseksi. Syitä löytyy kuin periunoita Prisman vihannesosastolta, mutta vika ei tietenkään ole epäonnostujassa itsessään. Ei toki, vika löytyy muualta.

Syitä (ja tekosyitä) vuodatetaan ennätysmäisellä tahdilla, ne ympäröivätkuulijansa ja tukkivat hänen korvansa. Minä en ole huono, vika oli jossain muussa.

Kuunnelkaa kuitenkin niitä syitä, sillä osa niistä on oikeastikin totta eikä vain pelkkää sepustusta. Sillä kyllä minulla meni hyvin, mutta sinne haki vain niin monta muutakin hyvää.

Kukaan ei pidä ihmisistä, jotka jatkuvasti vähättelevät itseään haaliakseen muilta kehuja. Omia taitoja vähätellään eikä itseensä uskota lainkaan. Toisaalta joillain ihmisillä tämä on oikeastikin ongelma: itseluottamus puuttuu, eikä peilikuva koskaan näytä järin erikoiselta. Näitä ihmisiä jaksetaan rohkaista ja heidän käsketään luottamaan itseensä.

Toinen ääripää ovat ihmiset, jotka näkevät itsensä jopa parempina kuin oikeasti ovat. Kaikki heidän tekonsa ovat oikein ja täydellisiä, eikä kukaan pysty suoriutumaan mistään yhtä hyvin kuin he. He korottavat itsensä valtaistuimelle muiden yläpuolelle ja jaksavat aina muistuttaa omasta kyvykkyydestään.

Mutta missä kohtaa näiden ääripäiden välissä kulkee se kuuluisa kultainen keskitie? Sitä ei saisi sanoa ääneen olevansa fiksu, mutta toisaalta sen sanomatta jättäminenkään ei ole hyväksi. Toisen kehuessa ulkonäköäsi, et saisi alkaa vähätellä sitä, mutta toisaalta omahyväinen nyökyttely katsotaan ylimieliseksi käytökseksi. Mihin piirrämme siis rajan ylimielisyyden ja vähättelyn välille?