Se on perhosten liitoa vatsassa, täydellinen usko tulevaan ja hymy, jota ei saa millään lakkaamaan.

Se on yhteisiä aamuja ja iltoja, jolloin tekisi mieli pitää silmät vielä hetken pitempään auki.

Se on yhteisiä hölmöjä juttuja, suunnitelmia ja haavekuvia, jotka kestävät yli huomisen aina ikuisuuteen asti.

Mitä on rakkaus?

Se on ilma, se on elämä suonissamme ja hurja sukellus tuntemattomaan.

Ja kun se osuu kohdalle, ei voi kuin antautua aallon vietäväksi.

Viime vuoteni kului neljän tytön jakamassa soluasunnossa, ja kyllä kuulkaas siinä ehti nähdä monenmoista kokkaajaa. Toisen eläessä HK:n sinisellä ja toisen keitetyillä perunoilla kera raejuuston, ei tämä tyttö voinut kuin ihmetellä. Asunnon uunia olivat työllistäneet aiemmin varmasti vain ranskalaiset ja pakastepizza, mutta muuttoni jälkeen keittiössä leijaili milloin vastaleivottujen sämpylöiden, milloin mehevien lihapullien tuoksu.

Tulen perheestä, jossa einekset ovat korkeintaan matkaruokaa. Keittiössä taikoja tekevä äiti on totuttanut perheeni maittavaan kotiruokaan, jossa eivät lisäaineet vilise. Omaan kotiin muttaminen tarkoitti minulle oman reseptivihkon aloittamista. Nuudelit jääkööt myöhäisille baarista palaamisille, meillä kokataan bataattikeittoa ja pinaattilättyjä.

Ehken vielä ole äitini veroinen superkokki, mutta kyllä minulle on kunnia-asia tarjota vieraisille tuleville ystävilleni jotain hiukan tuoreempaa kuin kaupan sokerikorppuja.

Minulla on äiti, joka tietää kaikki oikeat vastaukset. Äiti on maailman paras kokki ja hänelle voi soittaa vaikka keskellä yötä, jos tarve vaatii.

Minulla on isä, joka ei paljoa puhu, mutta jonka kanssa on mukava olla. Huomenna isäni ajaa satoja kilometrejä hakeakseen esikoisensa tavaroineen kotiin.

Meidän perheessä ei paljon tunteista puhuta, mutta se ei tarkoita, ettenkö tietäisi, kuinka paljon me lapset vanhemmillemme merkitsemme. Siinä kohtaa kun vatsa alkaa kasvaa pienen olennon asumukseksi, muuttuvat elämän prioriteetit täysin. Me olemme aina saaneet kaiken, minkä tarvitsemme ja vähän ekstraakin. Äidinrakkaus (ja tietysti myös isänrakkaus) on asia, jota en voi vielä ymmärtää, koska minulla ei ole omaa lasta.

Vanhemman rakkaus lastaan kohtaan on ehkä loppujen lopuksi ehdottomin, puhtain ja perustavanlaatuisin. Ei ole asiaa, jota vanhempani eivät minulle anteeksi voisi antaa, eikä koskaa koita päivää, jolloin en heiltä tukea ja apua saisi. On ihanaa kasvaa upeiden vanhempien huomassa. Jonain päivänä olisi ihana kokea myös, miltä se äitinä olo tuntuisi.

Melkeinpä pistää vihaksi, kuinka paljon rakkaus-sanaa nykyään viljellään (tai ehkä sitä on aina viljelty, ken tietää). Rakkautta on monenlaista ja niin on rakkauden kohteitakin, mutta yksi asia rakkaudelle on yhteistä: se ei syty hetkessä.

En usko rakkauteen ensisilmäyksellä, rakkaus on jotain syvempää, jotain joka tarvitsee monta silmäystä ja tuhat sanaa. Et voi rakastaa, jollet tunne, eikä rakkaus ole mielestäni puhdasta ilman vastarakkautta. Ensisilmäyksen tunteita ovat hullantuminen, ihastus ja himo, eikä nyt sekoteta niitä rakkauteen, tuohon tunteista suurimpaan.

Ensimmäinen rakkauteni. Se oli kaunis. Se on kaunis. Ensimmäinen olkoon myös viimeinen.

Minä olen viidettä seitsenkautistani aloittava hämäläistyttö. Opinnot kuljettivat minut elokuun lopulla Jyväskylään, mutta jo kolmen päivän päästä pakkaan elämäni laatikkoihin ja reissaan romuineni takaisin kotipaikkakunnalleni kesätöiden perässä. Opiskelen unelma-alaani, mistä olen hyvin kiitollinen. On onni, kun on tiennyt jo vuosia, mitä sitä isona haluaisi tehdä.

Olen parisuhteen itkuherkempi osapuoli (epäreilu piirre toista kohtaan muuten...) ja Spotifyni kuunnelluin soittolista tottelee nimeä Love. Hyvä elokuva kertoo kauniin rakkaustarinan ja ehkä vähän itkettää, muttei missään tapauksessa näytä esimerkiksi televisiosta ulos kömpiviä tyttöjä tai muita pelottavuuksia.

Pidän pyykkäämisestä sekä silittämisestä television ääressä, kokkaamisesta ja leipomisesta. Tiskaaminenkin on joskus kivaa, mutten pistäisi vastaan, jos minun ei enää koksaan tarvitsisi imuroida, pestä vessaa/suihkua tai järjestellä tavaroita paikalleen. Rakastan leikkokukkia ja tälläkin hetkellä vilkuilen jatkuvasti shampanja-pulloon laitettuja ruusuja. Tapoin abivuonnani ikkunalautani kasviarmeijan kuivuuteen, mutta ajattelin kokeilla ensi syksynä uudelleen, josko kasteluinnostukseni olisi palannut.

Pidän käsitöistä ja askartelusta, mutta yleensä suunnittelen niitä enemmän kuin varsinaisesti toteutan. Laulan jatkuvasti, tällä hetkellä itsekseni tai itseriimittelemiä lauluja poikaystävälleni, mutta olisi taas ihanaa päästä laulamaan ihan kunnolla. Matkustaminen on intohimoni ja siihen satsataan. Mieluummin tuhlaan pennoseni uuden kaupungin tutkimiseen kuin muutamiin kenkiin tai ravintolaillallisiin (vaikka molemmista toki pidänkin).

Puhun puhelimessa aivan liikaa ja ystävät ovat minulle toinen perhe. Ongelmaksi vain on muodostunut ajan jakaminen kaikkien rakkaitteni välille tasaisesti - joku tuntuu aina pettyvän.

Pidän jäätelöstä, ranskalaisista ja rakastan pientä kummityttöäni, mutten voi sietää kokolihakastiketta tai likaista keittiötä. Pidän vähän liikaa pitsasta ja vähän liian vähän aamulenkeistä. Jos saisin itse päättää, aloittaisin päiväni iloisella ulkona kirmailulla säässä kuin säässä ja uhraisin tunnin iltaisista tv-sessioistani kuntosalin matolla äherrettäviin vatsalihasliikkeisiin. Aion joskus juosta maratonin, mutta sinne nyt on vielä aikaa.

Tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin, mutta yhtä ihmistä ei voi puristaa yhteen blogipostaukseen. Tällä kertaa jätän siis kertomatta pohjattoman vihani VR:n myöhästelyjä kohtaan ja rakkauteni kesäisen metsänän tuoksuun. Mutta tällainen olen siis minä. Tai ainakin pieni murunen minusta juuri tänä päivänä.

Näinä elämän suurina hetkinä (hei ei siitä ole kovinkaan kauan aikaa, kun 21 vuotta oli täysikäisyyden raja) on ehkä hyvä hetkeksi pysähtyä ja miettiä elämää tässä ja nyt. Ja ehkä vähän eiliseltä ja inasen huomiseltakin. Tämän vuoden pohdinnat suoritettakoon haasteen muodossa. Pohdiskelu on hyvä harrastus, joten viimeisen, kolmenkymmenenensimmäisen aiheen käsittely saattaa olla yli kuukauden päästä.

Jos jotain olen elämäni aikana oppinut niin sen, että stressaaminen pienistä asioista on lopun kaiken turhaa. Ja sen, että näihin jättipostaussarjoihin kyllästyy parissa päivässä. (Nimimerkillä vieläkin muistelen kauhulla sitä Nykyajan seitsemän kuolemansyntiä -sarjaa, jonka viimeiset kirjoitukset raastovat hermojani melkein yhtä paljon kuin ylioppilaskirjoituksen aikoinaan.)

Päivä 1 – Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 – Viimeinen hetki

Ei ole helppoa punoa kahta yhdeksi.

Saavuttaessani pian huikean 21-vuoden iän, voin laskella käyttäneeni pojista puhumiseen lukuisia tunteja, varmasti vuosia elämästäni. Ei se ole väärin, ei. Ihastus jaksaa puhuttaa ja mitä tyttö nyt enemmän kaipaisikaan kuin uljaan sankarinsa rakkautta. Tytöille riittää puhuttavaa pojista ikään katsomatta. Yksi pohtii, miten pitkään jatkuneen säädön saisi taltutettua siistiksi suhteeksi, toinen taas miettii, missä se tosirakkaus viipyy.

Tarve puhua pojista ei katoa silloinkaan, kun poika on napattu nätisti ihan Facebookinkin mukaan parisuteeseen. Haikailut ovat mennyttä elämää ja nyt voidaan siirtyä ihanaan, hattaraiseen ja ehkä hiukan ällömakeaan rupatteluun, mikä siinä tietyssä pojassa on nyt niin upeaa. Kysellään toisilta tytöiltä, kannetaanko heille kukkia, katetaanko kynttiläillallisia vai löytyykö tyynyn alta yllätyspaketteja. Mikään ei nosta hymyä huulille kuin rakkaudesta puhuminen toisen rakkauden löytäneen tytön kanssa.

Jostain kumman syystä viime aikojen keskustelut ovat rajoittuneet soluasunnon siivottomuuteen, halpoihin ruokaresepteihin, kurssiarvosteluihin ja Tuksun häihin. Miksei kukaan enää puhu pojista? Nyt kunnon girl talkia peliin - anyone?

Toisaalta joinan hetkinä en voi sietää yksin asumista. Samaa ruokaa joutuu syömään päiväkausia, kun vuoka ei millään tunnu tyhjenevän. Kukaan ei ole nauramassa kanssani typerille televisio-ohjelmille tai valvomassa, jos uni ei löydä makuuhuoneeseen ajallaan. Toisinaan vihaan yksinasumista. Esimerkiksi juuri tänään kun tarvitsisin omaa kotihoitajaa karkottamaan ilkeän flunssapöpön pois.

Voi kuinka helppoa tästä huolimatta onkaan arvioida, ja etenkin kritisoida toisten onnea. Facebookin muuttuva parisuhdetila saa helposti osakseen räkäisen naurunpuuskan, kun taas yhteenmuuttaneelle nuorelleparille povataan yhteistä tulevaisuutta enintään vuoden verran. Ei tuu kestään. Vai tuleeko kuitenkin?

Missä vaiheessa vanhenimme niin, ettemme enää haaveilekaan asunnosta parhaan kaverimme vaan poika- tai tyttöystävän kanssa? Ala-asteella kolmen viikon suhde alkoi olla jo todella pitkä ja kadehdittava, mutta nyt sitä puhutaan jo avopuolisoista, ellei jopa AVIOpuolisoista. Milloin lukioaikaiset kahvitteluhetket eri poikien kanssa vaihtuivat säännöllisiin vierailuihin parisuhteen molempien puoliskoiden sukulaistaloissa. Vaikka sitä helposti tuhahtaa Facebookin seinällä toiselle viljellyille sydämille, ei voi kuin miettiä, että nuohan saattavat olla yhdessä koko loppuelämänsä asuntolainoineen ja lottoriveineen kaikkineen. Elleivät jopa pidempään, jos jotkut ovat ehtineet napata itselleen sen hautausmaan kauneimman kohdan vanhan tammen alta järvinäköalalla.

Niinpä niin, pikku hiljaa asunnosta kuuluva oksentelun ääni ei kerrokaan hiukan liian railakkaasta perjantai-illasta, vaan uusista potkupuvuista ja pehmopupuista. Lapsena sormeen pujotetut sipsirenkaat eivät ole enää vuosiin mahtuneet edes sormenpäihin (kuka niitä samperin sipsejä kutisti?) ja vammissa nimettömissä alkaa kimmellellä hiukan toisenlaiset helyt.

Kyllä, me kasvamme, mutta ei se mitään. Vaikka minullakin on viiden viikon Lotto vetämässä, enkä ole baarissa ikuisuuteen käynyt, voin sentään ottaa ilon irti liukkaista keleistä ja liukua kirjastonmäen alas kuin pahainenkin pikkutenava.