Tiedätte varmasti sen tunteen, kun haluaa jotain niin kovasti, ettei pysty ajattelemaan mitään muuta. Tunne saattaa olla hyvinkin lyhytaikainen tai jatkua jopa vuosikausia. Kaipauksen kohdekin vaihtelee laidasta laitaan. Tänään minulla oli tuollainen kaipaus.

Joku saattaa nyt luulla, että vuodatan yksinään riutuvasta sydämestä, joka kaipaa toista sydäntä, jonka kanssa pumpata samaan tahtiin. Tai jotain unelmaa toteutuvaksi, jotain haavetta napattavaksi. Mutta ei, tänään minä kaipasin rasvaista ja epäterveellistä, mutta ah niin taivaallista berlinin-munkkia.

Juuri silloin kun sellaista herkkua kaipaa, ei niitä tietenkään löydä vaikka kuinka hakisi. Koulun viereisen leipomon hyllyt ammottivat tyhjyyttään, eikä lähikaupassa ollut tarjolla kuin munkkeja, pullia ja aikaisia laskiaispullia. Päädyin siis ostamaan vadelmahillotäytteisen munkin, vaikken vadelmahillosta edes pahemmin perusta.

Ehkä juuri silloin kun haluamme jotain oikein kovasti, muttemme sitä saa, opimme eniten. Kuitenkin, vaikka pyrin jatkuvasti kehittämään ja sivistämään itseäni, olisin voinut ottaa sen berlinin-munkin vaaleanpunaisella kuorrutteella silläkin uhalla, että minulta olisi jäänyt joku elämänopetus kokematta.