Odotus. Tuo sana sai pienempänä hermot kireälle ja levottomuuden ajatuksiin. Jouluaattoilta tuntui loputtoman itkältä, kun joulupukin tulo vain venyi ja venyi. Junan odottaminen asemalla tai tylsällä tunnilla välituntia odotellen olivat tappavan tylsiä. Pienenä odotus oli suuri ja inhottava monsteri, jota ei millään saanut tapettua.

Mitä vanhemmaksi sitten kasvoin, sitä pienemmäksi monsteri kävi. Jouluaattoillan saattoi kuluttaa laulamiseen ja jutteluun, junan odottamisen ihmisten tarkkailuun ja tylsät tunnit haaveiluun tai nukkumiseen. Odotuksen monsteri pieneni ja kieriskelee jo kuolemantuskissaan. Ikinä se ei kuitenkaan kokonaan kuole, vaan nostaa joskus päätänsä.

Odottaminen on helpompaa, kun tietää odotettavan asian ajankohdan. Jouluaaton tuloa saattoi seurata joulukalenterista, mutta joulupukilla oli omat salaiset aikataulunsa. Lomamatkojen ajankohdat tiedetään ja niistä onkin mukava unelmoida etukäteen. Itse asiassa matkan suunnittelu on hyvin suuri osa itse matkaa. Vaikkei taannoisella Italian-matkallani syntynytkään kiihkeää lomaromanssia ihanan italialaisen nuorukaisen kanssa, oli siitä unelmoiminen hauskaa ja helpotti odotusta.

Nyt olen kuitenkin tilanteen edessä, jossa joudun odottamaan asiaa, jonka tapahtumisajankohtaa en tiedä. Voisin itse toimillani nopeuttaa pyörien pyörimistä, mutta minulta ei siihen rohkeutta löydy. Joudun odottamaan ja odottamaan. Itse asiassa olen odottanut tätä jo pitkään, mutta vasta nyt sen toteutuminen tuntuu realistiselta. Koska en tiedä, milloin tämä muutos voisi tapahtua, ovat ajatukseni joka hetki kiinni vain siinä. Tunnit kuluvat haaveissa, illat ja viikonloput samoin. Odotus palkitaan (toivottavasti), mutta itse odottaminen on raastavaa.