Nyt tunnustan sen teille. Vaikka kuinka olisitte uskoneet ja luulleet, ei elämässäni ole tippakaan romantiikkaa. (Jos joku pyörtyi/putosi tuolilta/sai sydänkohtauksen tai muuten fyysisiä/henkisiä vammoja tästä tiedosta, en korvaa mitään, itsepä tätä blogia luette!) Myönsin tuon asian itselleni vähän aikaa sitten. Tämä havainto aukaisi minulle aivan uuden näkökulman elämään. Tuo ovi, jota raotin, johtaa korvikkeiden valheelliseen maailmaan.

Hyvä on, aloitetaan alusta. Elämässäni ei ole romantiikkaa ja hyvin romanttisena ihmisenä sitä kuitenkin haluan ja tarvitsen elämääni. Koska tuo unelmien satuprinssi seikkailee vielä kaupungin toisella laidalla, kartta kädessä, eksyksissä, etsien tietä luokseni, joudun täyttämään tuon aukon jotenkin. Olen katsonut romanttisia sarjoja, elokuvia ja dvd-bokseja. Olen lukenut romanttisia kirjoja ja päästänyt mielikuvitukseni seikkailemaan romantiikan maailmaan useammin kuin terveydelle olisi hyväksi. Olen jopa alentunut niin alas, että tuijotan jopa sarjoja, jotka eivät oikeasti edes ole romanttisia vain tavallisia rivisaippuaoopperoita.

Kaikki me korvaamme puuttuvia asioita jollain. Sinkkuelämän maailmoissa Charlotte korvasi puuttuvan vauvan koiralla. Sama pätee miehiin, kuten eräs pieni lapsi tokaisi. Lemmikki ja poikaystävä ovat oikeastaan sama juttu, molempia tarvitsee ruokkia ja käyttää joskus ulkona. Puuttuvat ystävät voi korvata mielikuvitusystävällä tai jos tuntee itsensä liian vanhaksi siihen, jonkun sarjan henkilöllä. Matkustelun voi korvata matkaoppailla, hyvän työpaikan työpaikkahakemuksilla. Puuttuvan elämän voi korvata kassillisella herkkuja ja televisioluvalla.

Kuinka pitkälle voimme korvaamisessa mennä? Missä on se rajapyykki, jolloin kannattaisi oikeasti alkaa etsiä sitä oikeasti kaipaamaansa asiaa korvikkeiden sijasta? Tulemmeko yhä nälkäisemmiksi käyttäessämme korvikkeita? Voiko korvikkeiden käyttämiseen jäädä riippuvaiseksi?

Tässä on ainakin yksi henkilö, jonka kohdalla nälkä vain kasvaa syödessä. Viikon päästä nähdään!