Vietin juuri viimeiset kolme raskasta mutta palkitsevaa päivää 11-14 -vuotiaiden leirillä isosena. Viimeiseen päivään kuului retki Hyvinkään Lähetysjuhlille. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja kärsimättömät leiriläiset kitisivät jatkuvasti kuumuudesta tai jostain muusta asiasta.

Suurin ongelma kohdattiin kuitenkin ruokailun koittaessa. Meille tarjottiin runsas lounas, jota söimme ulkona kertakäyttörasioista ja -purkeista. Jo ennen ruuan saantia alkoi suuri valitus. Kastike on pahaa. Perunoita ei haluta syödä. Tämä on väärää maitoa. Salaatti on pahaa. Jälkiruoka rahka on liian jogurttimaista. Lautaselle lentää roskia. Leivässä on ötökkä. En syö ruokaa, koska en saanut riisiä vaan perunoita... Valitus oli loputonta. Parhaana esimerkkinä voisin mainita aivan erään pienen taskuraketiksikin kutsutun Idols-tähden näköisen tytön, joka päivällisen aikaan kävi koko eväspussin läpi, muttei syönyt sieltä mitään. "Tää on pahaa. Tää on pahaa. Tää on pahaa..." Pienen vesipurkin sisällön hän sentään kaatoi juomapulloonsa, mutta muu osa eväistä meni joko kavereille tai suoraan roskikseen.

En tässä tilanteessa puutu näiden lasten kasvatukseen, vaikka minulla siitä olisikin paljon sanottavaa. Puolustelematta tuota käytöstä, täytyy todeta tuohon ikään kuuluvan vastakkaisen sukupuolen ihailun lisäksi ruuan pakoilu ja yököttely. Yksikin tyttö kertoi koulun tytöillä olevasta käytännöstä heittää paha ruoka salaa opettajien valvovilta silmiltä roskikseen servetin sisällä. Niinhän tekevät anorektikot. Kuinka monimutkaisia suunnitelmia nuo tytöt punovatkaan välttääkseen "pahan" ruuan syömisen.

Tämän valituksen keskellä tuli mieleen, että kuinka valikoivia voimme olla ja missä asioissa. Liika nirsoilu voi viedä elämältä sen tarvitsemat särmät ja värisävyt, mutta huonoon tyytyminen joissain tilanteissa voi olla todella huono asia. Mistä me siis tiedämme, missä kohtaa nirsoilla, ja missä kohtaa ottaa se vähiten kolhiintunut omena?