Kävin eilen katsomassa Hämeenlinnan Miniteatterin näytelmän Lumikki. Jokainen meistä varmasti tuntee kyseisen tarinan. Kuvankauniin Lumikin ilkeä äitipuoli, joka sattuu muuten olemaan noita, käskee metsästäjän kateudenpuuskassaan tappamaan tytärpuolensa, joka päätyy kuitenkin haudan sijasta seitsemän pienen kääpiön mökkiin. Taikapeilin kerrottua äitipuolelle Lumikin oikean sijainnin, yrittää kuningatar noidan valeasussa tappaa neidon myrkytetyllä omenalla. Kaikeksi onneksi uljas prinssi tulee ja suudelmallaan pelastaa Lumikin ja ilkeä äitipuoli saa toki ansionsa mukaan.

Aloin pohtia satujen prinssejä ja prinsessoja. Lumikaan ei tarvinnut muuta tehdä, kuin maata kuolleena lasiarkussa niin eikös sieltä porhalla komea prinssi ratsunsa selässä ja suutelee hänet henkiin (ja jos rehellisiä ollaan, kuka suutelee vierasta ruumista, olkoonkin, että hän on kaunis ja elävännäköinen?). Tällaisia onnellisia kohtaamisia me yritämme järjestää elämiimme, mutta niitä on silti harmistuttavan harvoin. Pohtikaamme siis, mitä me nykyajan prinsessat teemme väärin.

Saduissa prinssi ja prinsessa tapaavat aina sattumalta. Jos haluat tavat prinssisi, kannattaa mennä metsään, jossa ei ikinä liiku ketään tai lauleskella yksinäisenä kaivoon, niin varmasti komea prinssi tulee, ja rakastuu sinuun päätä pahkaa. Tämän tavan eri versioita on havaittavissa kaupunkikuvassa, kun teinitytöt istuvat tunti tolkulla keinuissa odottamassa, että se ihana poika ajaa mopollaan puiston ohi. Ehkä se tällä kertaa pysähtyisi ja tulisi juttelemaan...? Ei rakkaat lapset, niin ei käy.

Prinssit ovat aina urheilullisia ja komeita, he uskaltavat taistella pelottavintakin lohikäärmettä vastaan ja lauleskelevat mielellään duettoja prinsessojen kanssa. Prinsessat ovat puolestaan sopusuhtaisen laihoja, kauniita kasvoiltaan, hyväsydämisiä sekä tietenkin mitä puhtaimpia luonnoltaan. Tämäkään ei ole suoraan verrannollinen tosielämään. Kukaan tällä pallolla ei ole täydellinen kuin satujen prinssit taikka prinsessat. Silti monet tuntuvat odottavan sitä täydellistä prinssiä, joka ajaa paikalle kalliilla autolla tai mopolla, päällä hienot merkkivaatteet ja niin hyvännäköisenä, että voisi luulla tuon näyn olevan tietokoneen käsittelyohjelman läpikäynyt. Mutta voimmeko me vaatia tuollaista täydellisyyttä kumppaniltamme, kun emme itse saavuta puoliakaan siitä? Ja onko se edes tarpeen?

Nykyaikana varsinkin naiset yrittävät turhan innokkaasti sovittaa satujen tuttua kaavaa tosielämään. Ehkä meidän olisi kuitenkin jo aika sulkea nuo tutut ja kuluneet satukirjojen kannet ja kohdata maailma siinä epätäydellisyydessään kuin se on. Se unelmien prinssi ei välttämättä aja paikalle vanhaa Jopoa näyttävämmällä kulkupelillä tai hänen lauluäänensä ei saata kantaa Idolsissa edes alkukarsintoja pitemmälle, mutta silti hän voi olla se prinssi jota olet odottanut. Unohtakaa siis sadut ja keskittykää tosielämään!