Kun kuljemme elämän polkua, on usein vastassa tienristeyksiä. Joskus eroavat tiet ovat hyvin erilaisia: toinen voi olla kivikkoinen ja vaikeakulkuinen, toinen voi näyttää suurelta ja tasaiselta moottoritieltä. Ulkonäkö saattaa kuitenkin pettää, ja helponnäköinen tie voi muuttua pian kuolemanloukuksi samalla, kun kivikkoinen kinttupolku muuttuukin romanttiseksi ja helppokulkuiseksi väyläksi.

Toisinaan risteyksissä on tiekylttejä, jotka opastavat ja yrittävät antaa neuvoa. Välillä risteykset ovat aivan ilman mitään merkkiä. Viime viikolla toimi itse tällaisenä kylttinä. Olin riparilla ensimmäistä kertaa isosen virassa. Onnistuin tehtävässäni mielestäni hyvin, riparilaisilla oli hauskaa ja viikko oli kaikin puolin onnistunut. Tuon kaiken lisäksi minulla oli toinenkin tehtävä, tienviitan tehtävä. Minun tuli hienovaraisesti kertoa nuorille seurakunnan toiminnasta, innostaa heitä mukaan isoskoulutukseen, kerhonohjaamiseen ja vaikka mihin muuhun toimintaan. Se, onnistuinko tuossa tehtävässä kuinka hyvin, selviää vasta syksyllä.

Noilla riparilaisilla oli suuntaa-antavia viittoja tuossa tärkeässä risteyksessä. Itse olen nyt kuitenkin sellaisessa risteyksessä, johon ei ole karttaa, eikä minkäänlaista opastusta. Olen lykännyt tien valitsemista vaikka kuinka kauan, mutta oma pää tässä meinaa räjähtää tällä menolla. Joskus elämässä pitää tehdä valinnat yksin, vaikka kuinka pelottaisi poiketa turvalliselta polulta vieraalle.