Lapsesta asti meille on jankutettu, että valehteleminen on rumaa ja niin väärin, ettei mitään rajaa. Joskus kuitenkin saatetaan sanoa, että valkoinen valhe oikeassa tilanteessa on hyväksi kaikille osapuolille. Totuuden ja valheen raja on usein häälyvä, emmekä välttämättä huomaa ylittäneemme tuon rajan. Koska tuo ylitys sitten onkaan suotavaa ja koska ei?

Käytin hurjina teiniaikoinani filosofiaa "Mitä silmä ei näe, sitä sydän ei sure" ahkerasti hyväksi. Jos äiti ei tiedä minun olevan keikalla, jonne kielsi minua menemästä, ei hän siitä voi pahoittaa mieltään. Tai jos karkaan salaa kävelemään kavereideni kanssa yöllä, ei äiti minulle suutu, jos hiivin tarpeeksi hiljaa ulos talosta. Tämä ajattelutapa toimi siihen asti, kunnes jäin kiinni jostain tempusta. Sen lisäksi, että sain huudot karkaamisesta, vihat tulivat niskaani myös valehtelemisesta. Nyt jo "vanhempana ja viisaampana" olen siis heittänyt tuon ajattelumallin romukoppaan.

Päästelemme valkoisia valheita suustamme päivittäin. Kaunistelemme pikkaisen syitä, miksi olemme myöhässä tai kehumme pohjaan palanutta ruokaa kyyneleet silmissä mitä mainioimmaksi herkuksi. Kehumme ystävämme vaatteita, vaikka oikeasti ne eivät sovi hänelle ollenkaan. Lohdutamme sydänsuruissa painivaa sanomalla, että kyllä se hänen sydänkäpysensä ystävästämme välittää, vaikkei olekaan vielä jostain kumman syystä (ujous, sitoutumisenpelko, asennevamma...?) tunteitaan osoittanut.

Kaikkihan me haluamme pitää ulkokuoremme kiiltävänä, eikä se nyt niin suuri synti ole, jos joskus sanoo jääneensä ottamaan pyykkejä narulta, vaikka oikeasti juuttuikin jonkun turhanpäiväisen saippuasarjauusinnan ääreen aiheuttaen myöhästymisen. Emme toki halua pahoittaa poropeukaloisen ystävämme mieltä, mutta saatamme hankkia hänelle syntymäpäivälahjaksi keittokirjallisen yksinkertaisia reseptejä ja pinnoitetun kattilan. Myös epäsopivista vaatteista voi vihjailla huomaamattomasti, ettemme murskaisi ystävämme itsetuntoa. Mutta kun sydämenasioihin tullaan, haluammeko tietää totuuden vai kaunistellun version?

Välilä sitä kaipaa ruusunpunaista vakuuttelua tuon salaisen ihastuksen vastarakkaudesta. Se piristää mieltä ja saa päivän heti paljon kauniimmaksi. Toisaalta liian monet ruusulasit päällekkäin voi olla kohtalokaskin erehdys, sillä maahan pudottava ehdoton ei tuolta suurelta rakkaudelta on tässä tapauksessa liian murskaava. Mutta haluammeko me toisaalta kuulla sitä realistista totuuttakaan, joka katkoo siivet kaikilta haavekuviltamme? Miten osaamme valita sopivan suhteen terveen realismin ja ruusunpunaisten kuvitelmien välistä?