Kävin tänään katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa aivan mahtavan musikaalin Kaunotar ja Hirviö. Tarina on varmasti kaikille tuttu ja suurimmalle osalle Disney-elokuvan tarttuvat kappaleet. Lumouduin taidokkaista roolisuorituksista ja upeasta showsta, mutta toki mieleeni nousi muita ajatuksia varsinkin tuosta näytelmän hirviöstä.

Haltia antaa hirviölle ruusun, jonka lakastuttua hänen pitää osata rakastaa ja jonkun pitää rakastaa häntä. Hirviölle oli annettu tietty parasta ennen - päivämäärä, sillä tuon hetken jälkeen hän ei voisi palata enää takaisin ihmiseksi vaan olisi ikuisesti kirouksen vankina. Myös meillä ihmisillä on tuollainen lumottu ruusu: oma elämämme. Hiljalleen sen terälehdet varisevat, mutta aina se on kaunis ja loistava. Joskus unohdamme tuon ruusun olemassaolon, vaivumme masennukseen, kun elämä tuntuu hyödyttömältä. Silloin ruusumme valo heikkenee, muttei koskaan sammu. Vaikka terälehdet hiljalleen putoilevat, emme saa ajatella liikaa tuota hetkeä, jolloin viimeinenkin hohtava lehti tippuu ja elämämme satu on päätöksessä.

Saatamme myös luoda itsestämme hirviöitä. Tarinan prinssi ei saanut valita ulkomuotoaan, mutta me teemme monesti niin, tiedostamatta sitä, tosin. Liian monet epäonnistumiset rakkaudessa, ystävyydessä, työ- ja koulumaailmassa sekä kaikissa muissa elämän osa-alueissa muodostavat kasvoillemme naamion, joka kätkee todellisen luonteemme. Vangitsemme itse itsemme lumottuun linnaan, haaveiden ja unelmien keskelle, muttemme enää uskalla poistua muurien ulkopuolelle, jossa osa haaveistamme voisi toteutua. Tällaisissa tilanteissa tarvitsisimme Bellen kaltaista henkilöä tai jotain meidät herättävän tapahtuman, jotta voimme ikään kuin herätä kuolleista ja palata omiksi epätäydellisen täydellisiksi persooniksemme.

Älkää ystävät sulkeutuko satulinnoihin. Joskus niissä on mukava piipahtaa ja viivähtää ehkä tovi, mutta pitemmän päälle se on uuvuttavaa ja vaarallistakin. Jos emme osaa elää kuin haavemaailmoissa, emme ikinä pysty toteuttamaan haaveitamme. Vaaleanpunaiset lasit ovat ihan kivat, mutta niiden rinnalle tarvitsee kuitenkin sitä harmaata realistisuutta.