Tänään en löytänyt kotoamme ehjää sateenvarjoa, joten vetäisin takkini hupun päähän ja se suojanani uhmasin syksyistä sadetta. Suurinkaan kesän ystävä ei voi enää kieltää syksyn saapumista ja kesän väistymistä. Kalenteri on toitottanut syksyä jo muutaman viikon, koulun alutkin sen kertoivat.

Aloin pohtia vuodenaikoja. Talvella synkistellään, mutta joulusta eteenpäin telmitään paksuissa lumihangissa (jos ne vielä armaan kotimaamme peittävät), keväällä rakastutaan ja kesällä vietetään vuoden parasta aikaa. Syksyn osaksi on jäänyt jakomielitautisuus. Toisaalta syksy on kuin villi pikkupoika, joka lehdissä kierien on valmis kaikkeen uuteen. Lehtien sivuilta bongaillaan uusia harrastuksia samalla kun luvataan keskittyä opiskeluun/töihin tänä vuonna entistä tiiviimmin. Mutta äkkiä raikas syyspoika katoaa ja sen paikan valtaa tummiin pukeutunut, masennukseen vaipunut teinisyksy. Pimeys vie voimia, aurinkoa tai päivänvaloa ei näy ja kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Ikinä ei ehdi nukkua tarpeeksi ja itkukohtaukset yleistyvät.

Pitkän pohdinnan jälkeen totesin syyn olevan enemmän mielentila kuin vuodenaika. Syksyn alkua ei voi tarkistaa kalenterista, koulun alkamisesta tai säästä, oma mielemme kertoo sen. Oma syksyni alkoi pari viikkoa koulujen alkamisen jälkeen, huomasin sen kesän viimeisellä rullaluistelulenkillä, kun jouduin todella rankan sadekuuron uhriksi. Tuolloinkaan sää ei ollut ratkaiseva tekijä, vaikka niin saattaisi luulla, syksy oli hiipinyt mieleeni.

Ehkä jotkut selviävät syksynsä läpi tuon pikkupojan tavoin, mutta uskon useimman vaipuvan samaan kuoppaan angstaavan teinisyksyn kanssa. Ehkä tästä syksystä ei tule yhtä vaikea kuin edeltäjistään, toisaalta se saattaa olla pahempi kuin ne kaikki yhdessä. Tärkeintä on kuitenkin saada pää pysymään kasassa. Rakkaat ystävät, jos minäkin selviän, ei teillä mitään hätää ole.