Olipa kerran  keskikokoisessa hämäläisessä kaupungissa eräs laulunopiskelija. Tuo nuorimies oli komea kuin kirjojen sankarit, harteikas ja lihaksikas. Musikaalinen mies, jolla tuikki jatkuvasti pieni ilkikurinen pilke silmäkulmassa oli varmasti monien kanssalaulajien (pääosin naispuolisten) suosiossa. Näin hänet uudelleen pari päivää sitten ja tällä kertaa aivan lähellä, hän istui aivan vieressäni. Kun hän nousi seisomaan, paljastui hiusten alta pyöreä kalju läikkä keskeltä takaraivoa.

Tuon kaljun löytäminen sai minut oikeastaan huokaisemaan helpotuksesta, täydellisessä kiiltokuvapojassa oli kuitenkin jotain epätäydellistä, piti vain päästä vähän lähemmäksi se näkemään.

Monesti katselemme muita ihmisiä ajatellen heidän olevan täydellisiä, kuin jostain muusta maailmasta. Näillä ihmisillä on kaikki hyvin: elämä hymyilee heidän kanssaan kilpaa ja heidän ulkokuorensa on moitteeton. Sinun ei kuitenkaan tarvitse ottaa kuin yksi, tai ekä kaksi askelta lähemmäs, niin huomaat säröt posliinipinnassa. Täydellisyyttä on turha tavoitella, sitä on turha ihannoida. Jos emme edes pysty määrittelemään täydellisyyttä, miten sen voisi edes saavuttaa?