Jokaisella ihmisellä on siivet, näkymättömät siivet lapaluiden alla. Ne ovat siellä jo äidin kohdussa, ne luovat sen kutittavan tunteen odottajan mahassa. Ne ovat selässä elämämme viimeisinäkin hetkinä, hauraina ja paperinohuina, mutta vielä toimivina. Kun viimeinen henkäys huuliltamme pääsee, siipemme muuttuvat jälleen vahvoiksi ja kiidättävät meidät pois, parempaan paikkaan. Ne ovat selässämme elämän poutapäivinä, vesisateissa ja hurrikaaneissa. Siellä ne ovat, sillä ilman niitä olisimme kahlehditut maahan, eläviä mutta kuolleita.

Joskus siipiemme pitkät, valkeat sulat murtuvat horjuttaen liitelyämme. Niihin saattaa iskeä petos, vale, onnettomuus, rakkaan kuolema tai jokin muu hirveä. Salaman lailla se murskaa sulkia tieltään, muuttaa kauniit siivet harmaiksi raunioiksi. Silloin lento on huojuvaa, varpaat viistävät maanpintaa samalla kun sinne vangitut siivettömät yrittävät houkutella sinua antamaan periksi. Kuitenkin luovuttamalla voit vain hävitä kaiken: elämäsi, siipesi.

Tuhottu voi parantua, murskatusta voi kasvaa uutta. Kärventyneistä siiventyngistäkin voi kasvaa jälleen henkeäsalpaavankaunis siipipari, mutta sulat tarvitsevat jotain kasvaakseen. Tuo näkymätön energia voi olla rakkaus, ystävyys, onni, hyvä muisto, jokin mikä lämmittää sydäntä. Aikakin parantaa, mutta prosessi on pitempi. Voit luulla olevasi jälleen vahva, uskottelet itsellesi pystyväsi taas uhkarohkeisiin syöksyihin sinitaivaalla siivet auringossa hohtaen. Kuitenkin heti pienenkin pahan tuulenvireen kosketus saa siipesi hennot, kuvitellut sulat pettämään uudestaan ja syöksemään sinut vielä alhaisempaan kuiluun.

Siellä voit odottaa ihmettä, sillä ihmeitäkin tapahtuu. Joskus.