Kalenteri kertoo, että tänään on se päivä, joka koittaa vain kerran neljässä vuodessa: karkauspäivä. Nykyäänhän tuo päivä on varsin merkityksetön, mitä nyt ajatellaan niitä raasukoita, jotka ovat 29. helmikuuta syntyneet, mutta ennen tämä päivä ei ollutkaan aivan merkityksetön. Silloin naiset saivat ottaa päiväksi miehen uskaliaan roolin ja kosia sydämensä valittua, mikä ei muina päivinä aivan soveliasta ollut.

Ennen oli parisuhteessa selvästi miehen ja naisen roolit. Mies oli aloitteen tekijä, nainen hiljainen myötäilijä. Enää ei asia monessakaan suhteessa ole näin. Justiinan tavoin naise ympäri maailman ovat ottaneet kaulimen (fyysisen tai kuvitteellisen) käteensä ja laittaneet puupäänsä ruotuun. Enää ei ole mies herra talossa, vaan valta on jakautunut kahdelle taholle.

Vaikka naisen on jo nykyään ihan hyväksyttävää laittaa vipinää suhteeseen ja kysyä SE suuri kysymys, olen tässä asiassa hiukan vanhanaikainen. En tarvitse viulunsoittajia, tusinoittain punaisia ruusuja, kallista kynttiläillallista tai lumoavaa täysikuuta, mutta jotain romantiikkaa saisi tuossa kosintahetkessä olla. Pieni polvistuminen ja kauniit sanat saisivat minut varmaan lankeamaan lähes minkälaisen turrikan kaulaan tahansa onnesta sykkyrällä. Ehkä olen vanhanaikainen, mutta minä odotan tuota suurta kysymystä mieheltäni (sitten aikanaan) vaikka se veisi minut hautaan asti naimattomana. Kyllä joistakin perinteistä ja romantiikan hippusista täytyy edes pitää kiinni.