Jokainen nuori kohtaa joskus sen päivän, jolloin on aika irroittautua vanhasta elämästä ja perheen antamasta tuesta ja kokeilla niitä omia siipiä elämän tuulilla. Täytyy löytää oma asunto, hoitaa laskut, tehdä itse ruoka ja päästä ilman apua ylös sängystä aamuisin. Turvallisten lapsuusvuosien jälkeen on edessä paljon yksinäisempi ja turvattomampi elämä. Se pelottaa.

Olen jo muutaman vuoden ajan tehnyt hiljaista erottumista perheestäni. En enää vilahtele yhtä tiuhaan hauskoilta perhematkoilta otetuissa valokuvissa ja vietän mieluummin lomiani kavereiden kuin perheen kanssa. Kun ajatukset ovat tulevassa, on vaikea elää näitä viimeisiä kuukausia (no, melkein puoltatoista vuotta) täysin kiinnittyneenä perheeseen. Sitä odottaa jännityksellä sitä ihan ikioman elämän alkua.

Minusta hetkessä eläminen on äärimmilleen vedettynä todella naivi ajatus. Miten voisit olla murehtimatta menneitä tai suunnittelematta tulevaa. Vain pieni lapsi kykenee elämään vain siinä minuutissa jossa on. Silti toivoisin jotain tuosta lapsekkaasta ajatuksesta vielä omaankin elämääni, sillä pian ovat vuoteni perheen kanssa takana, eikä niitä enää saa takaisin. Miten voi säilyttää sen pikkutytön aikuistuvan nuoren naisen sisällä?