Joka ilta nään töissä ollessani joukon teinipoikia nojailevan peliautomaatteihin ja työntävän kolikkoja niiden ahmaisiin sisuksiin. Samaan aikaan tuhannet elleivät useammatkin ihmiset pelaavat rulettia, pokeria ja muita pelejä kasinoilla. Tietokoneen ääressä istuu joukko ihmisiä nakuttamalla samoja pelejä internetin välityksellä. Aina joskus joku häviää kaikki rahansa, joskus joku pelaa paitansakin päältään.

Ei ole rakkaus kaukana näistä katalista uhkapeleistä. Kaikki pitää laittaa kerralla peliin, eikä takaisinmaksusta välttämättä kuulu koskaan mitään. Ja kun kyseessä ovat kylmän valuutan sijasta aidot tunteet, on häviäminen vieläkin kipeämpää. Jos taas nyhjötät vain rakkauden kasinoiden nurkissa, et voi koskaan voittaa mitään.

Entä sitten kun olet istunut hetken rulettipöydässä, riskeerannut tunteesi ja voittanutkin. Palkinnon saa toki viedä kotiin, mutta siellä auvoisan elämän sijasta korttipöydät ovat vaihtuneetkin laajempiin pelikenttiin. Kuinka hyvin naiset osaavatkaan välittää viestejä miehillä ystäviensä kautta, niin ettei oma kulta tajuakaan viestin olevan tyttöystävältään. Tai miten jopa se sohvalla makaava kaljamahainen hiippari saakaan naisen sydämen sulamaan muutamalla örähdyksellä. Se on vuosikausien treenaamisen tulos, aovan kuin kaikissa muissakin peleissä.

Rakkaus ja seurustelu on vaikeaa, sillä minkäänlaista sääntökirjaa ei näille vaarallisille pelikentille ole kirjoitettu. Konfliktitilanteen sattuessa on pelaajien itsensä tuomaroitava, miten tilanne päättyy. Ja kuinkas usein se sitten muka onnistuu.

Eikö olekin siis hassua, että kerta toisen jälkeen palaamme uudelleen sinne korttipöytien ääreen saalistamaan sitä pelitoveria, jonka kanssa jaksaisi viettää loppuelämänsä?