Aikoinaan ihmiset tökkäsivät tikun hiekkaan ja seurasivat sen varjon kiertämistä päivän kuluessa. Sitten joku keksi laittaa santaa kummalliseen lasiin, jossa se hiljalleen valui ylhäältä alas, kunnes se taas käännettäisiin ympäri. Joku keksi viisarin, toinen taas selkeän taulun numeroineen. Enää eivät riittäneet valtavat perintökalleuden tikittämässä seinillä eivätkä edes pienet pöytämallit, vaan herrat halusivat modernin muotivillityksen taskuunsa, jossa se aina olisi mukana. Joku köytti pyörylän käteensä, toinen keksi piilottaa tutun taulun kaulakoruun. Nyt kaikki kurkkivat modernia digitaalinäyttöä puhelimiensa näytöiltä ympäri vuorokauden.

Niin tuli ihminen kehittäneeksi ajan ja vielä pahempaa, tuli riippuvaiseksi siitä. Joka hetki täytyy olla tietoinen siitä, mihin pieni ja iso viisari osoittavat, muuten sitä voi vaikka myöhästyä jostakin. Kellotaululta ajat siirtyvät kalenteriin, joka täytyy menoista hurjempaa vauhtia kuin uimaranta lomailijoista hellepäivänä. Jos oma kello sattuu unohtumaan kotiin, täytyy ainakin joka toiselta vastaantulijalta kysäistä kellonaikaa.

Mitäköhän pahaa tapahtuisi, jos ne kiireisimmätkin bisnesmiehet ja -naiset sulkisvat korvansa hetkeksi kellon sitkeältä tikitykseltä ja kuuntelisivat hetken elämän ajatonta kulkua. Varmasti stressi ja paineet vaihtuisivat hetkeksi rennoksi fiilikseksi ja mukavaksi oleiluksi.

Ostin taannoiselta Itävallan-matkalta halvan kellon, josta aikaa on mahdoton tarkasti sanoa, sen voi vain arvioida sikin sokin hyppelevien numeroiden lomasta. Tästä kellosta on hyvä vahtia aikaa, eihän se niin justiinsa ole. Kun kesä vihdoin koittaa, voisi sitä itse kukin heittää hetkeksi aikataulut pois päästään ja toimia juuri sen oman sisäisen kellon tahtiin; ilman rytmikkästä sekuntiviisarin tikitystä tai täyteenahdettuja kalenterin sivuja.