Olin eilen Mallusjoen Takinkääntöviikoilla kuuntelemassa Olavi Uusivirran keikkaa, jolla juhlistettiin samalla herran 25-vuotissyntymäpäiviä. Fiilis oli kerrassaan upea, tällaista ei koe montaa kertaa elämässä. Oletko sinä joskus kokenut tämänkaltaista hetkeä?

Se oli keikka. Se oli Keikka. Se oli KEIKKA!

Se oli kohtaus elokuvasta, jossa kaikki olivat onnellisia ja elivät juuri siinä hetkessä. Se oli kohtaus, josta kukaan ei halunnut pois. Se oli kohtaus täynnä onnea, jotain mistä ei voisi mitään pois ottaa tai johon ei voisi mitään lisätä.

Se oli käsi, joka tukahdutti hengityksen, mutta samalla se oli raikas tuulenvire, joka virvoitti ihmisiä kuumaakin kuumemmassa puutalossa. Se oli tuli joka roihusi, meri joka pauhasi. Se oli maa, se oli kuu, se oli aurinko.

Se oli syntymäpäiväjuhla, jonne kaikki oli kutsuttu. Se oli juhla, jossa lavalla esiintyivät sisaret ja veljet. Se oli juhla, jossa istui koko perhe, juhla jossa kaikki hymyilivät ja olivat yhdessä.

Se oli hetki, joka sai ihmiste nousemaan pöydille seisomaan, se oli hetki, joka sai kyän vanhimmankin mummon tanssahtelemaan räpin tahtiin. Se oli hetki, jolloin sanat unohtuivat, jolloin kyyneleet polttivat sisällä, mutta purkautuivatkin ulos nauruna.

Se oli sydän, joka käpertyi lempimästi tiukalle rullalle rinnassa. Se oli vatsanpohjan kouraisu, se oli hikipisara otsalla. Se oli lämpöä, se oli tulta ja tappuraa.

Se ihmi kuulijasta kaiken voiman, niin ettei musiikin loputtua yksinkertaisesti jaksanut nousta tuolista. Se oli nälkä, jonka sammuttamiseen eivät riittäisi kaikki maailman ruokavarat, mutta silti tuntui, ettei voisi enää ikinä syödä. Se väsytti, vaikka tuntui, etten enää ikinä voisi nukkua.

Se oli kylpy, joka puhdisti mielen ja ruumiin. Se sai lihakseni tuntumaan rennoilta, ihoni sileältä ja varpaani puutuneilt maatessani illalla sängyssä. Se nosti mieleen kysymyksen: "Miten tämän muille kuvailisin?"

Se sai minut nousemaan aamulla vuoteesta kuin ryyppyputken jälkeen, krapulaisena, mutta silti onnellisena, mihin ei alkoholi pysty. Se sai arjen tuntumaan tavalliselta, se sai auringonkin himmenemään. Se sai ajattelemaan, ettei tällaista ole koskaan ollut, eikä tälläistä tule enää koskaan olemaan. Se sai miettimään, kuinka onnellinen olin, kun tuohon taloon sinä päivänä olin eksynyt.

Se sai minut - typerän, nuoren ja naiivin lapsukaisen - kirjoittamaan teille tällaista paskaa. Se sai minut sanattomaksi. Sen kuvaaminen sanoilla ei tee sille oikeutta, sillä jokainen mitätön sana, jonka siitä lausun raiskaa sen hetken, tuhoaa ja latistaa sen tunnelman. Sillä se oli happi, jota hengitin, valo jota kohti seurasin, pilke, joka sai minut hymyilemään.

"It's such a perfect day, Such a perfect day."