Tiistaina näin ensimmäistä kertaa vuoteen kaksi ystävääni, jotka olivat vuoden vaihdossa. toinen USA:ssa, toinen Uudessa-Seelannissa. Jälleennäkeminen oli iloinen, tuntui hassulta nähdö edessään tutut kasvot, jotka olivat kuitenkin jollain tavalla muuttuneet. Niiden rakkaiden silmien taakse kätkeytyi muistoja, joissa minä en ole ollut mukana, joita en voi varmaankaan koskaan täysin ymmärtää. Niiden tuttujen hiusten alla muistojen sopukoissa on kymmenittäin heille rakkaita ihmisiä, joita en koskaan tapaa.

Miten he näkivät sitten minut. He muistavat minut ja meidät muut Suomessa viime vuoden majailleet sellaisina, kuin me olimme kesällä 2007. Vuoden aikana joku meistä on ehkä lihonnut, toinen laihtunut, joku kasvanut mieheksi ja joku toinen muuttunut itsevarmemmaksi. Ihastukset ovat tulleet ja menneet, pareja on muodostunut ja hajonnutkin. Elämme nyt eri vaihetta elämässämme kuin vuosi sitten: meillä on jo ajokortit ja panikoimme yo-kirjoituksista, kun taas näillä kahdella vaihtarilla on edessään meille muille jo tuttu 2. luokka.

Näiden vanhojen ystävien kasvoja katsellessa sitä tajuaa, kuinka paljon onkaan muuttunut viime vuonna. Vaikka aika tuntui hujahtavan nopeammin ohi kuin saippuapala vesiliukumäessä, olen oppinut jotain itsestäni, jotain muista ihmisistä ja jotain ympäröivästä maailmasta. Ja vaikka olenkin muuttunut, olen siltyi osittain sama. Minulla on niitä samoja heikkouksia, samoja pelkoja.

Ja koko ajan kirjoitan tarinaani eteenpäin. Joka sekunti yksi hetki muuttuu jälleen muistoksi.