Pikkuveljeni, 12 vuotta, halusi tänään maistaa kahvia. Leirikoulussa luokan muut pojat olivat mökissä keittäneet sumppia kuin vanhatkin tekijät, mutta veljeni ei ole vielä tuon juoman saloihin sen kummemmin tutustunut. Kahvi - emmekös me miellä sen yleensä aikuisten juomaksi? Onko minun veljeni, joka vielä leikkii legoilla ja ajoittain lässyttää, muuttumassa muka jo aikuiseksi?

Aloin muistella omaa elämääni kuudennella luokalla. Olimme koulumme vanhimpia, todella isoja siis. Seuraavana vuonna edessä avautuivat yläasteen portit, joten olihan silloin pakko olla jo vanha. Ala-asteella saattoi viellä kuudennellakin olla vielä jollain tavalla lapsekas, mutta yläasteelle tultaessa päälle oli vedettävä hienot vaatteet ja oli pakko olla kova ja aikuinen. Ja me olimme silloin 13-vuotiaita.

Aloin päivitellä veljeni ikäpolvessa tapahtunutta aikuisuuden aikaistumista, mutta lopetinkin sen varsin lyhyeen. Omat kaverini pääsivät ensimmäisen kerran tupakan makuun ala-asteella ja varmaan samoihin aikoihin oli osasta heistä kehkeytynyt varsinaisia kahviaddikteja. En siis voi päivitellä tätä ilmiötä vanhusten tapaan "Ei silloin kun minä olin nuori...", sillä kyllä silloin tätä oli.

Kuinka surullista onkaan, että lapsuudesta leikellään paloja pois huomaamatta. Mukavat ja helpot toppahaalarit vaihtuvat liian nopeasti merkkiliikkeiden muotivaatteisiin ja aikuisilta opitut huonot tavat leviävät syysflunssan tavoin. Vasta vuosien kuluttua nämäkin vekarat toivoisivat saavansa edes pienen palan lapsuuttaan takaisin, mutta myöhäistähän se silloin on.

No, miten päättyi veljeni ja kahvikupillisen (maitokahvia, aivan tilkkanen vain) yhteinen taival? Veli nieli juoman, maisteli, muttei pyytänyt lisää tai kehunut pitävänsä. Ehkäpä velipoika pysyy tältä osin vielä hetken poissa aikuisten maailmasta.