Tänään saatoimme lähes koko perheen voimilla sisaruskatraan nuorimmaisen ensimmäiselle luokalle. Sisko on odottanut koulun alkua innolla jo vaikka kuinka monta kuukautta: reppua on soviteltu, lukemista ja laskemista harjoiteltu sekä liikennesääntöjä kerrattu. Sisko tuntuu olevan valmis siirtymään saman tien vaikka suoraan kolmannelle luokalle, niin hyvin muksulta sujuu jo jopa kerto- ja jakolaskut. On se hyvä, että edes sisko pärjää matematiikassa, kun itse olen aivan sormi suussa tällä hetkellä pitkän matematiikan suhteen...

Oli outoa kävellä entisen ala-asteeni pihassa ja käydä jopa sisällä rakennuksessa, jossa en ole moneen vuoteen edes ajatellut käyväni. Kaikki oppilaat, jopa suuret ja vanhat kuudesluokkalaiset, olivat niin pieniä ja tietämättömiä kaikesta, niin puhtaita ja suloisia. Ekaluokkalaiset olivat jopa niin pikkuisia, että mietin jopa pitäisikö heidän antaa olla vielä pari vuotta kotona kasvamassa.

Toivotin siskolleni, vauvalleni, hyvää ensimmäistä koulupäivää, mutta lopetin aluseen siihen. Olisiko minun pitänyt varoittaa häntä alkavasta vuosien opiskeluputkesta, jonka aikana niin fiksulta tytöltä vaaditaan valtavia ponnistuksia ja menestystä? Olisn voinut kertoa kurjista opettajista, vaikeista kokeista, koulukiusaajista ja yksinjäämisestä. Olisin voinut varoittaa stressistä ja tylsistä tunneista. Olisin voinut käskeä nauttia koulunkäynnistä vielä silloin, kun se kaikkien Aapisten ja pehmoeläinten keskellä on mahdollista.

Sanoinko mitään noista? Varoitinko rakasta siskoani asioista, joita olen itse saanut kantapään kautta oppia? En, en varoittanut. Jotkut asiat sitä vaan täytyy oppia itse.