Kuolema kuittaa univelat, sanotaan. No, kai se tekee sen, mutta kuolema kuittaa paljon muutakin. Aina kuoleman korjatessa hyvän ja nuoren ihmisen kysytään, miksi näin kävi, miksi elämä ja kuolema ovat niin epäoikeudenmukaisia. Miksi se korjaa mukaansa ihmisiä, joiden kuuluisi saada elää, kun eloon jäävät pahat ihmiset? Miksi, tuo niin pieni, mutta lopulta niin suuri kysymys pyörii päässä ympyrää kuin pikkulapsi karusellissa.
Nyt ymmärrän alkukantaisten kulttuurien tavan laittaa vainajalle mukaan ruokaa ja käyttöesineitä. Kun pikkuinen lähtee viimeiselle matkalle kohti tuntematonta, tuntuu ettei sitä voi yksin sinne päästää. Jos sitä on hoitanut ja hellinyt sen maanpäälisen elämän aikana, kuinka se voi sen jälkeen selviytyä yksin?
Ymmärrän myös nyt paremmin itsemurhan tehneen läheisten itsesyytökset, katumuksen ja hirvittävän tuskan. Valtava epäreiluus kaihertaa mielessä, päässä pyörii piinaava kysymys: Olisinko voinut tehdä jotain toisin. Ymmärrän nyt hautarituaalien merkityksen, jäähyväisten tärkeyden. Entä kun en ehtinyt kertoa, kuinka paljon sinua rakastin? Kuuletko sen vielä, vai ovatko korvasi ikuisiksi ajoiksi sulkeutuneet? Ymmärrän hiukan paremmin niiden ihmisten tuskan, joiden rakkaan ruumis on muualla.
Nyt ymmärrän lapsen hauskankin kuuloiset kysymykset, niinden merkityksen. Sisko kysyi: Tuliko Inkusta Sissin suojelusenkeli? Ymmärrän nyt, kuinka tärkeää tuohon kysymykseen on vastata oikein.
Mutta vaikka ymmärrän nyt paljon enemmän, en ymmärrä mitään. Toistan tuota ikuista kysymystä Miksi? päässäni mantran lailla ja itken niin pitkään, että päätä alkaa särkeä. Sillä ihminen ei voi koskaan ymmärtää kuolemaa, ymmärtää maailman suurinta tuskaa.
Kommentit