Tänään oli sellainen päivä, kyllä te tiedätte. Nukut aavistuksen verran liian myöhään ja joudut pitämään hirveää kiirettä koko aamun. Unohdat pakata laukkuusi se kirjan ja monistekasan, jota olisit koulussa tarvinnut kipeästi. Et nähnyt kavereitasi, vaan tunsit olosi yksinäiseksi. Katsoit televisiosta pari Nelosen Vauvatarinoita-ohjelmaa ja niiden päälle digiboksilta romanttisen komedian sekä pari jaksoa Sinkkuelämää. Kaiken lisäksi tunsit silmiesi kostuvan siinä kliseisessä happy end -kohdassa.

Nukuit levottomat päiväunet, jonka jälkeen heräsit jalat krampaten ja paha maku suussa. Päässäsi pyörivät menneet, kurjat ajatukset vauhdilla, jonka edessä F1-kuskitkin kalpenevat. Päälläsi olevat vaatteet alkavat tuntua ahdistavilta ja koet ruma-päivän kaikissa sen mahdollisissa muodoissa. Sitä on liian pitkä mutta liian lyhyt, liian iso mutta liian pieni, liian vanha mutta liian nuori. Liian kaikkea. Olet myöhässä kaikkialta, et saa mitään tehtyä, elämä tuntuu tasaisen harmaalta puurolta.

Mutta toisaalta pyöräilet läpi syksynkeltaisen lehtiverhon, kuuntelet lehtien rapinaa renkaiden alla. Luet sähköpostiviestin ja hymyilet. Saat äänesi kulkemaan laulaessa ja huomaat ennen niin ärsyttävän tyypin olevankin ihan mukava. Vaihdat ahdistavat farkut sukkahousuihin ja vietät illan mekossa. Saat kehuja hiuksistasi, vaikka ne peilistä katsoessasi tekivät maailmanennätystä lättänäisyydellään. Kävelet yhden korttelinvälin pidenmpää reittiä kotiin, jotta saat kuulla takana kulkevan kolmikon keskustelun loppuun. Mietit, etten ainakaan ole (vielä) joutunut petetyksi yhdeksän tai neljäntoista vuoden suhteen jälkeen. Oikaiset kotiin puiston halki reittiä, jota käytit aina lapsena.

Niin on ihmiselämä omituista. Toisaalta niin kamalaa, toisaalta niin ihanaa.