Itsenäinen Suomi, rakas kotimaamme. Kun ihmisiltä kysytään, mitä he Suomessa rakastavat, vastaukseksi saa yleensä kuulla jotain perinteistä ihannointia valkoisista hangista, vihreistä metsistä ja sinisistä järvistä. Kyllä, ovat ne minullekin tärkeitä, tietenkin, mutta Suomi on minulle paljon muutakin. Sen kauneus ei kätkeydy vain ja ainoastaan Leinon runoihin tai Sibeliuksen sävelmiin, sen voi löytää paljon arkisemmistakin asioista.

Suomi on lihavien ihmisten maa, lihavien ihmisten, jotka lupaavat lenkkimakkara kädessään aloittavansa laihduttamisen heti huomenna. Suomi on ikuista taistelua alkoholiverosta ja vanhojen mummojen jonoja lähikaupan ovilla aamuvarhain. Se on niiden ihmisten maa, jotka valittavat tositv-sarjojen sisällöstä, mutta liimautuvat niiden ääreen kuitenkin sännöllisesti.

Suomalaiset ovat niitä, jotka kivenkovaa väittävät olevansa suvaitsevaisia, mutta kääntävät kuitenkin katseensa pois nähdessään hunnutetun naisen, afrikkalaisen miehen tai suutelevan miesparin. He ovat niitä, jotka istahtavat joka itsenäisyyspäivä kotivaatteissaan sohville arvostelemaan Linnan juhlien vieraiden asuja. Suomalaiset ovat niitä, jotka haukkuvat vanhuksia kanssoilla ja liikenteessä, mutta kuuntelevat heidän kertomuksiaan, kunhan nämä esitellään veteraaneina tai entisinä lottina.

Suomi on hyvinvointivaltio, jossa opiskelijat valittavat jatkuvasti liian pienistä tuista muiden pientiuloisten kanssa, jossa lasten sekä nuorten tila huolettaa ja viina maistuu. Suomi on maa, jossa maan lippua kunnioitetaan juuri sopivasti menemättä epäaitoihin käsi sydämellä -liikkeisiin. Suomi on vaatimattomuuden maa, jossa halutaan vaihtaa kansallispuvut amerikkalaisiksi muotiluomuksiksi, mutta silti pitää kiinni karjalanpiirakoista ja Tampereen Ilves-hotellin aamupalalla tarjottavista mustista makkaroista.

Suomi on tätä ja Suomi on paljon muuta. Kymmenen vuotta sitten Suomi oli toisenlainen, kymmenen vuoden päästä se on jälleen muuttunut. Mutta nyt Suomi on 91-vuotias ja juuri sopiva sellaisena kuin se nyt on.