Uusi vuosi lupauksineen ja kuoharilasien kilistelyineen kuvaa mielestäni hyvin erästä tärkeää arvoa: toivoa. Ihmiset uskovat ja toivovat parempaa elämää. Kaikki voi muuttua kun kalenterin sivujen yläreunan vuosiluku vaihtuu. Kaikki voi olla erilaista, kaikki voi muuttua. Eihän tuo vuoden vaihtuminen todellakaan ole mikään ihmepäivä, joka muuttaisi meitä tai elämiämme. Mutta se minkä se synnyttää, on toivo.

Toivo on vahva voima. Kautta ihmishistorian se on auttanut ihmisiä eteenpäin, pelastanut valtakuntia ja antanut rohkeutta tehdä suuria päätöksiä. Toivo on se valo, joka syttyy ihmisen sisälle epätoivoisimmissakin tilanteissa (ja ehkä jopa parhaiten niissä) valaisten turhautumisen mustuuden. Toivo on se köysi, johon hukkuva viimeisillä voimillaan tarttuu ja alkaa kiskoa itseään kohti rantaa. Toivo voi pelastaa, vaikka sillä on myös tuhoava voima.

Turha toivo, on sanapari joka saa sydämeni hyytymään. Mutta vaikka nuo sanat tuntuvat julmilta ja kylmiltä, ovat ne joskus totta. Elämä ei ole mikään lahja-automaatti, joka toteuttaa jokaisen toiveemme automaattisesti, päinvastoin. Yleensä meidän pitää tehdä itse jotain (välillä aika paljonkin...) saadaksemme toiveemme täyttymään. Toiveemme ja toivomme saatetaan murskata äkkiä, yllättäen, vaikka olisimme yrittäneetkin kaikkemme. Se on kuin tappava isku, toivon menetys. Silti, kaikkein toivottomimmallakin hetkellä voimme löytää toivomme uudelleen.

Tänä uutena vuotena en tehnyt lupauksia, niitä en tule koskaan toteuttamaan. Sen sijaan sytytin uudelleen toivonliekin sydämeeni varjellen sitä maailman tuulilta. Katsotaan pysyykö liekki tällä kertaa elossa vai katoaako se pienen puhurin mukana.