Kuinka heikko onkaan ihmismieli, miten kierot ovat sen ajatukset? Voinemme olettaa, ettei ole olemassa yhtään tämän maailman heikoimman lajin edustajaa, joka ei olisi jatkuvasti nostamassa itseään jollekin korokkeelle. Ei yhtään niin voimakasta mieltä, joka ei tuntisi tarvetta päästä rehvastelemaan omilla saavutuksilla. Ja kun siinä sivussa murskaa parin muun lajitoverin saavutukset pieninä ja vaatimattomina, niin jo ihmismieli iloitsee.

Saat mahtavan työn. Palkkasi huimaisi jopa Bill Gatesin päänuppia, eikä työsuhdeautosikaan ole mikään iänikuisen vanha kottero. Toimistostasi avautuu kaupungin parhaat näköalat ja oven ulkopuolella kököttää pitkä rivi sihteereitä valmiina hoitamaan jokaisen tehtävän, jonka heille keksit nakittaa. Olet iloinen, tietenkin, mutta paras osa on vielä tulossa. Nostat tyylikkään antiikkisen pöytäpuhelimesi luurin ja pirautat kaverisi ikäloppuun kännykkään. Kehaiset saaneesi ylennyksen ja kerrot vaatimattomasti vähätellen uusista työsuhde-eduistasi. Puhelun jälkeen ystäväsi alkaa hakkata päätään kuluneen mäntyisen työpöytänsä lommoutuneeseen pintaan avokonttorissaan, kun itse myhäilet tyytyväisenä ylhäisessä yksinöisyydessään. Onpa elämä ihanaa!

Itsensä korostaminen on nykyään saavuttanut sen pisteen, joka saa ainakin itselleni pintaan massiivisen oksennusrefleksin. Lievänä ilmiö on varsin ymmärrettävää ja tervettäkin, mutta tämä nykyinen meno on jotain päätähuimaavan järkyttävää. Paras pitää olla, sehän lukee jo yhteiskuntamme kirjoittamattomissa säännöissä, ja siitä omasta parhaudesta täytyy saada kaikki muut tietoisiksi.

Taidan lukittautua kanini kanssa loppuiäkseni äänieristettyyn pommisuojaan. Olisinpahan ainakin oman pienen maailmani kiistattomasti paras ihminen.