Ajan isolla perheautolla lähikioskille lauantai iltapäivänä. Hymyilen asiallisesti nuorelle myyjälle ja odottelen kärsivällisesti vuoroani mummon maksaessaan Veikkaus-riviään. Vuoroni koitettua ojennan kuudentoista euron Lotto-kupongin myyjälle. Samat numerot kuten aina, niitä ei ole muutettu vuosi kausiin. Eikä enää voi lottoamista lopettaa, tai se seitsemän oikein osuu juuri sille omalle riville heti seuraavana lauantaina. Ladon kaksikymppisiä tiskiin kuitatessani Akateemisen kirjakaupan pakettia. Kiitän ja hyvästelen. Ajan perheautolla jättilainalla ostettuun omakotitaloon hyvällä asuinalueella. Elän hetken vanhempieni keski-ikäisyydessä.

Lauantaiyön viimeinen bussi Helsingistä Tampereelle kuljettaa mukanaan joukkoa kolmikymppisiä pariskuntia kotia kohti railakkaan baari-illan jälkeen. Kyllä nyt jaksaa taas töissä puurtaa. Helsinki-Vantaan lentokentältä nousee kyytiin joukko eläkeläispareja, lentokone Malagasta on ollut hiukan myöhässä. Bussissa on kerrankin tarpeeksi lämmin enkä palele, eihän auringosta kotiutuneita mummoja nyt voi penkkeihinsä jäädyttää. Sulaudun hetkeksi tuohon eläkeläisten hymyilevään ja ruskettuneeseen joukkoon. Paitsi että matkustan opiskelija-alennuksella, ihoni on talvisen vaalea ja hiukseni ovat vielä kaukana harmaantumisesta.

Varsinkin nuorilla on tapana tehdä suunnitelmia, mahdollisia ja mahdottomia. Sitä suunnittelee omia häitään, kotinsa sisustusta, tulevan aviomiehen/-vaimon ihannepiirteitä, lasten nimiä, täydellistä työpaikkaa, unelmalomakohteita ja niin edelleen. Joku päättää jo hautajaisissa esitettävät kappaleetkin. Valitettavasti suunnitelmien siirtäminen käytäntöön on aina lievästi pulmallisempi asia...

"Mä voin suunnitella mun koko elämän, vaimon ja viran ja talonkin, mut kaikki menee toisin joku suunnittelee mua paremmin." Näin lauloi Olavi Uusivirta kappaleessaan On niin helppoo olla onnellinen. Olisikin. Onnellisuus tästä hetkestä katoaa helposti uppoutumalla niihin omiin suunnitelmiin liian tiukasti. Kaikki voi olla erinomaisesti, mutta kun sitä sulhaskandidaattia ei ole näköpiirissä tai laudaturin paperit ja suora pääsy yliopistoon ovat uhattuna, katoaa onnellisuus sen siliän tien tehden tilaa huolelle ja murheelle tulevasta. "Entä jos musta ei tulekaan mitään? Entä jos kaikki meneekin ihan väärin?"

Bussin saapuessa Hämeenlinnaan eläkeläispariskunta ottaa taksin kohti kotiaan. Itse pyöräilen halki pakkasen ja lumen selkä kipeänä jäätyneiden vaihteiden takia. Astun sisään sotkuiseen huoneeseeni, joka kertoo omaa tarinaansa siellä majailevasta nuoresta. Aamuyöllä viiden aikaan sitä ei jaksa ajatella tulevia eikä menneitä, sitä vain on. Ehkä se on se paljon puhuttu onnellisuuden salaisuus, täytyy vain lopettaa ajattelu ja olla. Korvissani soi kappale, jonka sanat ovatkin äkkiä todentuntuiset. "On niin helppoo olla onnellinen. Ja tyytyy siihen mitä on. / On niin helppoo elää nyt ja tässä. Ja tyytyy siihen mitä on."