Olen rämpinyt enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi koulutiellä yhdentoista ja puolen vuoden ajan. Koko ajan on ollut opettaja neuvomassa mitä pitäisi lukea ja lukujärjestys kertomassa missä tunnilla pitäisi olla. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, jossa kirjoitan itse itselleni lukujärjestykseen verrattavan lukusuunnitelman kotonani opettajien ohjatessa nuorempia oppilaita. Vastuu on nyt täysin minulla. Melko pelottava ajatus.

Mitä vanhemmaksi tulemme, sitä enemmän joudumme itse huolehtimaan omista asioistamme. Tiedon ja taidon määrä pitäisi kasvaa, enää ei joka käänteessä ole ihmistä sinua ohjaamassa. Ala-asteella vanhempani auttoivat minua kaikissa tehtävissäni, joita en osannut. Yläasteella matematiikka meni jo sen verran hankalaksi, että olin sen suhteen heidän apunsa ulottumattomissa. Lukio-opintoni lentävät jo korkealta lääkäriäitini ja puutyönopettajaisäni pään yläpuolelta. Nyt olen jo niin "iso tyttö", että kyllä kouluhommien ilman apuakin pitäisi hoitua.

Kouluasiat eivät ole ainoita, joissa avunsaanti vähenee iän myötä. Pienenä äidiltäni löytyi valmis vastaus kaikkiin huoliini. Kun ystävien kanssa tuli kinaa, äiti osasi neuvoa mitä piti tehdä. Mutta mitä sitten, kun ongelmamme kasvavat niin suuriksi, ettei niihin löydy valmista ratkaisumallia? Miten sitä äkkiä pitäisi pärjätä ilman niitä läheisten asettamia suuntaviittoja? Mikä estää meitä eksymästä?

Yritän opiskella television katsomisen sijaan, vaikkei kukaan minua siihen erikseen pakotakaan. Samoin yritän itse kahlata läpi ihmissuhteiden upottavan rämeikön. Jalat siinä kastuvat ja joskus sitä juuttuu kiinni vyötäröään myöten, mutta ainakin olen itse valinnut mättäät, joille astun. Valmiita tienviittoja ei kukaan ole minulle jättänyt, mutta ainakin tiedän, että jos uppoan liian syvälle tunteiden suohon, on joku valmiina kiskomaan minut ylös.