Yo-kokeissä pitäisi osaltaa soveltaa ja luoda jotain uutta, mutta loppujen lopuksi se on pelkkää muistamista. Kuukauden päästä pitäisi muistaa akselivaltojen liittosopimukset ja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Pitäisi pystyä palauttamaan mieleensä lineaarinen optimointi ja ehkä pari nasevaa sitaattia joltain tuntemattomalta kirjailijalta. Pitäisi hallita englannin epäsäännölliset verbit, ruotsin opiskelusanasto ja espanjan subjunktiivin muodostus. Miten on muka mahdollista ahtaa tuo kaikki tietomäärä tähän pääkoppaan, johon ei mahdu edes murto-osaa kuluneen elämäni hetkistä?

Ystäväni totesi tänään tajunneensa, ettei muista toissakesästä mitään. Tai tietenkin mieleen palasi tyttöporukan mökkireissu, yöllinen kävelyretki ja pari muuta kohokohtaa, mutta 95 prosenttia kesästä tuntui silti kadonneen kuin sitä ei olisi ollutkaan. "Mä luulin muistavani kaiken...", totesi ystäväni huokaisten. (Ja näin tarkennuksen vuoksi: alkoholilla ei ole mitään tekemistä ystäväni muistiin ilmestyneiden mustien aukkojen kanssa.)

Ystäväni sanat saivat minut pohtimaan ihmisen muistia. Kuinka helppoa onkaan palauttaa mieleen hauskat lomamatkat ja lempikappaleesi sanat, kun taas toiset asiat eivät tunnu liimallakaan mieleen tarttuvan. Muistiini tuntuvat jäävän vain pienet, turhat yksityiskohdat kaiken tärkeän pyyhkiytyessä ikuisiksi ajoiksi mieleni ulottumattomiin. Kuka unohti asettaa päähämme record-näppäimen?

Mieleni syövereistä alkoi nousta pintaan mitä ihmeellisimpiä muistijälkiä. Miten on mahdollista että pystyn palauttamaan mieleeni yläasteaikaisen ihastukseni puhelinnumeron, johon en koskaan edes soitellut, vaikken ole vielä tähän päivään mennessä oppinut äitini kännykkänumeroa ulkoa? Muistan elävästi maailman huonoimman aprillivalheen ikävuodeltani neljä, mutten kuitenkaan muista ikinä kastella viherkasvejani. Miten voin edelleen muistaa ala-asteella esitetyn Kalevala-rapin, vaikken enää pysty palauttamaan mieleeni tuoksua, jonka luulin pysyväni muistissani ikuisesti?

Luonnollisestihan on, että mukavat juhlat ja matkat jäävät ennemmin mieleen kuin toisiaan toistavat arkipäivät. Silti muistiini on tallentunut varsin arkisia päiviä samalla kun unohdan joitain elämäni hienoimmista hetkistä. Rippikouluviikkoni oli yksi elämäni hauskimmista ja mieleenpainuvimmista, ainakin niin luulin. Vannoin muistavani jokaisen hetken, jokaisen ihmisen koko loppu elämäni. Puoli vuotta konfirmaatiostani en enää tunnistanut totista tyttöä valokuvan eturivissä. Oliko leirillä muka joku tuonnäköinen? Isosena ollessani olen ehtinyt unohtaa lähes jokaisen leiriläisen, jopa niiden ihanimpien, nimen ennen kuin konfirmaatiokuva tipahtaa edes postilaatikkoon.

Ihmisen muisti on usein salaperäinen, julma ja ilkeä. Kaiken turhan se säästää, mutta elämän tähtihetkien se antaa hautautua unohduksen harmaaseen pölykerrokseen. Löytyisipä jostain pölyhuiska, jolla pystyisin kirkastamaan unohtuneet, mutta hauraudessaan niin kauniit muistot. Tätä löytöä odotellessani yritän vain takertua niihin muistojenrippeisiin, jotka minulla vielä jäljellä on.