Raaputin tänään luentomuistiinpanoihin päivämäärän 11. tammikuuta. Luennoitsija väläytteli uusia dioja valkokankaalle, kun jäin pohtimaan, mikä tuossa päivässä on niin kummallisen tuttua. No mutta voihan sentään, täytän tasan kolmen kuukauden päästä 21 vuotta.

Laskin kynän kädestäni ja aloin odotella pian iskevää ikäkriisiä, tsunamin lailla iskevää ahdistusta rypyistä, nuoruuden menettämisestä ja elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Aikaa kului, mutta ikäkriisi ei luentosaliin saapunut. Enkö enää haikailekaan 16-vuotiaan rentoa lukiolaiselämää tai 18-vuotiaan haparoivia ensiaskelia täysi-ikäisyyden polulla?

Tähänastiset ikäkriisini ovat yleensä perustuneet ajatukseen, ettei elämäni ole sellaista, jollaista sen haluaisin tietyn ikäisenä olevan. Milloin lemmenkipeän teinitytön sydän huusi satunnaiset ihastuksen perään, milloin opiskelupaikattomuus tai työttömyys ahdisti. Nyt on opiskelupaikka alla, ja seuraavan kerran sukulaistädit ahdistelevat minua vasta vuosien päästä lastenhankintakysymyksillä. Onko unelmaelämäni vihdoinkin kohdannut todellisen elämäni, edes pääpiirteittäin?

Ikäkriisittömyydessä on luonnollisesti omat hyvät puolensa. Nyt kun en enää kaipaile pitkiä kesälomia, lukion railakkaita ruokatunteja tai ensimmäisiä humalatiloja (ainakaan kovin aktiivisesti), voin nauttia tästä hetkestä, tästä ikävuodesta paremmin kuin koskaan ennen. Ehkäpä käynkin pian ostamassa 21 kynttilää synttärikakkuuni ja jämähdän television ääreen lauantai-iltana lottoarvonnan merkeissä. Kyllä, meillä lototaankin nykyään.