Parisuhde. Kuinka helppoa sellaista on ulkopuolisena käydä arvostelemaan, vaikka loppujen lopuksihan ulkopuolelta ei näe suhteen ulkokuoria sisempiin kerroksiin. Kuin sokea lähtisi arvostelemaan valokuvanäyttelyä.

Voi kuinka helppoa tästä huolimatta onkaan arvioida, ja etenkin kritisoida toisten onnea. Facebookin muuttuva parisuhdetila saa helposti osakseen räkäisen naurunpuuskan, kun taas yhteenmuuttaneelle nuorelleparille povataan yhteistä tulevaisuutta enintään vuoden verran. Ei tuu kestään. Vai tuleeko kuitenkin?

Missä vaiheessa vanhenimme niin, ettemme enää haaveilekaan asunnosta parhaan kaverimme vaan poika- tai tyttöystävän kanssa? Ala-asteella kolmen viikon suhde alkoi olla jo todella pitkä ja kadehdittava, mutta nyt sitä puhutaan jo avopuolisoista, ellei jopa AVIOpuolisoista. Milloin lukioaikaiset kahvitteluhetket eri poikien kanssa vaihtuivat säännöllisiin vierailuihin parisuhteen molempien puoliskoiden sukulaistaloissa. Vaikka sitä helposti tuhahtaa Facebookin seinällä toiselle viljellyille sydämille, ei voi kuin miettiä, että nuohan saattavat olla yhdessä koko loppuelämänsä asuntolainoineen ja lottoriveineen kaikkineen. Elleivät jopa pidempään, jos jotkut ovat ehtineet napata itselleen sen hautausmaan kauneimman kohdan vanhan tammen alta järvinäköalalla.

Niinpä niin, pikku hiljaa asunnosta kuuluva oksentelun ääni ei kerrokaan hiukan liian railakkaasta perjantai-illasta, vaan uusista potkupuvuista ja pehmopupuista. Lapsena sormeen pujotetut sipsirenkaat eivät ole enää vuosiin mahtuneet edes sormenpäihin (kuka niitä samperin sipsejä kutisti?) ja vammissa nimettömissä alkaa kimmellellä hiukan toisenlaiset helyt.

Kyllä, me kasvamme, mutta ei se mitään. Vaikka minullakin on viiden viikon Lotto vetämässä, enkä ole baarissa ikuisuuteen käynyt, voin sentään ottaa ilon irti liukkaista keleistä ja liukua kirjastonmäen alas kuin pahainenkin pikkutenava.