Tänään juhlistettiin kaikkien Hämeenlinnassa asuvien 1997-vuonna syntyneiden kymppisynttäreitä. Tapahtuma on jo perinteinen, allekirjoittanutkin muistaa osallistuneensa tilaisuuteen aikoinaan synttärisankarina. Olin, viime vuoden tapaan, ohjaamassa nelikymenpäistä lapsijoukkoa pisteeltä toiselle. Lapsien touhutessa ja osallistuessa rastien toimintaan, ehdin ajatella asioita.

Tytöt olivat pukeutuneet nätteihin vaatteisiin ja katsoivat selvästi poikia sillä silmällä. Kakkua syödessä tytöt hihittelivät poikien hymähdyksille ja supinaa oli ympäriinsä. Meidän vanhusten tapaan aloin päivitellä, kuinkas jo noin nuoret tytöt ovat pojista kiinnostuneet. Aloin muistelle omaa elämääni ala-asteen puolivälistä ja alusta ja mieleeni palautuikin meheviä juttuja, joista ei nyt sen enempää. Pointti kuitenkin on siinä, että jo silloin haaveilimme siitä unelmien prinssistä, joka taistelee tiensä läpi orjantappuroiden valkean ratsun selässä ja pelastaa meidät syliinsä.

Ne kymmenvuotiaat näyttivät niin pieniltä. Suurin osa heistä ei tiedä, miten kovaa elämä voi joskus potkia päähän, he eivät ole ymmärtäneet ystävien todellista merkitystä tai niiden puutteen tuhoavaa voimaa. Come on, heidän mielestään kolmikymensivuinen koealua on epäreilun pitkä. Ja silti, kaiken tuon viattomuuden keskellä he eivät ole niin viattomia.

Siinä hetkessä, niissä ajatuksissa teki mieli mennä ravistamaan niitä hölmöjä aikuisuuteen kiiruhtavia. Nauttisivat vapaudesta, eivät antaisi sydämiensä riutua turhien unelmien tähden. Leikkisivät, kuvittelisivat. Olisin kertonut heille, kuinka todellisessa maailmassa psykologiaa luetaan neljä tuntia putkeen, kuinka sydän oikeasti puristuu rusinan kokoiseksi tuskasta, kuinka mieli voi kaivata, kuinka kuolema voi olla lähellä.

Ja vaikka sen olisin heille sanonut, eivät he olisi sitä ymmärtäneet. Lapsiahan he vasta ovat.