Ihmismieli on jännittävä paikka, missään muualla emme törmää niin moniin valheisiin kuin sen syövereissä. Valehtelemme itsellemme jatkuvasti niin tiheään tahtiin, etten voi edes käsittää miten on mahdollista, että uskomme yhtään mihinkään ajattelemaamme.

Valhtelemme katsoessamme peiliin: "Eivät nuo muutamat ylimääräiset kilot oikeasti tulleet jäädäkseen, kyllä ne siitä katoavat." Tai "Kyllä minulla oikeasti olisi lihaksikkaat käsivarret jos hiukan treenaisin." Valhtelemme itsellemme tarkkaillessamme muita ihmisiä. Näemme rakkautta siellä, missä on vain kylmää välinpitämättömyyttä ja vihaa siellä, missä oikeasti on uteliasta mielenkiintoa. Valehtelemme itsellemme saavutuksissamme. "Olisin minä oikeasti sen ällän kirjoittanut, jos olisin vain vähän jaksanut lukea."

Koska tämä iänikuinen valehtelu loppuu? Itse olen ainakin väsynyt löytämään itseni niistä tilanteista, jolloin tajuan valehdelleeni itselleni. Viikkoja olemme elvyttäneet itse keksimäämme valhetta, joka lopulta kuihtuu kokoon omasa typeryydessään. Miksi en voisi jo astua todellisuuteen, paikkaan jossa osaisin nähdä maailman sellaisena kuin se on?

Ja kuitenkin tiedän, että heti huomenna olen keksimässä uuden tekosyyn, uuden puolustuksen, uuden valheen.