Moni teistä on varmaan kuullut Anssi Kelan kappaleen 1972. Muistinvirkistykseksi sanat voi käydä katsomassa täältä: http://www.anssikela.com/sanatjasoinnut.php?mika=2 Lauleskellessani tuota kappaletta musiikin kurssilla, aloin soveltaa niitä omaan elämääni, omiin ystäviini. Näinkö minäkin lauleskelisin kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä tavatessani ystäviäni lukiovuosilta, tältä ajalta jota nyt elän? Millainen minä tuolloin olen, entä ystäväni?

Kuinka aika muuttaakaan meitä. Kuudennella luokalla muistan tokaisseeni seuraavasti: "Mä en halua kasvaa aikuiseksi. Mä en voi edes kuvitella itseäni aikuisena. Joko mä kuolen ennen täysi-ikäisyyttäni, tai sitten kuolen tavoitellessani sitä aikuisuutta." Aika painavaa tekstiä tuon ikäiseltä, mutta kertoo siitä, kuinka lujaa takerruin vanhoihin ja tuttuihin asioihin peläten muutosta. Nyt olen jo monta askelta lähempänä aikuisuutta, enkä enää pelkää sitä, päinvastoin. Huomaan nyt jo eron viimevuoteen nähden. Silloin tärkeinä pitämäni asiat eivät ole enää niin merkityksellisiä. Näen vuotta nuorempien nyhjäävän vanhempien poikien seurassa iloisena huomiosta, niin minäkin ennen tein.

Mikä oli haaveammattisi pienenä? Varmasti suurimmalla osalla niitä on ollut monia, ne muuttuvat varsinkin nuoremmalla iällä valtavasti. Olen varma, ettei minusta tule isona aamupäivisin postinjakajana ja iltapäivisin ikkunanpesijänä toimivaa tehopakkausta, kuten aivan pienenä suunnittelin. Myöhemmin suunnitelmat muuttuivat ympäripyöreämmiksi: "Ei sillä oikeastaan ole väliä mikä musta tulee, kunhan mut muistetaan mun kuoltua. Että joku jää kaipaamaan ja itkemään haudalle ja edes se seuraava sukupolvi muistelee mun tekojani." Haaveissa ovat vilahdelleet myös luomumaatila ilman sähköä sekä laulajan, kirjailijan ja näyttelijän urat. Nykyisin unelmissa siintää lehtitoimittajan kiireinen työ. Se, tuleeko minusta kovahermoista journalistia, selviää vasta monien vuosien kuluttua.

Vuosien päästä tapaan ystäväni. Toisiin ei ole tullut pidettyä kovin aktiivisesti yhteyttä, toisia olen tavannut usein. Näen heissä muutosta, he eivät ole enää samanlaisia kuin lukiovuosina. Jollain saattaa olla perhe, joku en ehkä muuttanut kauas pois. Meidän piti muuttaa maailmaa, suunnitelmat olivat suuret ja hohdokkaat. Ehkä jonkun kohdalla suunnitelmat toteutuivat ja hän pelastaa ihmishenkiä palomiehenä tai parantaa maailmaa poliisina. Toiset ovat puolestaan saaneet alistua maailman kovassa puserruksessa, heidän haaveensa ovat muuttuneet, rokkitähti on muuttunut rekkakuskiksi.

Emme osaa ennustaa tulevaisuutta, emmekä kääntämään kelloa taaksepäin. Voimme vain elää tässä hetkessä ja miettiä, mikä on meille tärkeää juuri tässä ja nyt. Huomenna se ei ehkä ole enää niin tärkeää.