Vieraan rakennuksen vieraat käytävät ovat täynnä vieraita ihmisiä. Ovi käy vilkkaaseen tahtiin, lisää ihmisiä virtaa odottamaan ovien taakse. Ympäriltä kuuluu paperien rapinaa - ihmiset selailevat tuttuja kirjoja ja hiirenkorville taipuneita muistiinpanoja.

Mieleni tekisi nousta istuimelleni seisomaan ja huutamaan edessä hääräävälle väkijoukolle. Turhaan suurin osa teistä on tänne tullut, suurimmalle osalle nämä käytävät ovat vieraita vielä ensi vuonnakin. Hukkaan heitettyjä ovat täällä viettämänne tunnit, hyödyttömiä jokainen kirjan ääreen istuminen. Katsokaa nyt itseänne - onko teista tosiaan tähän?

Pysyn hiljaa ja liityn saliin valuvaan ihmisjoukkoon. Lasken sanoja, voin pahoin, kirjoitan ranne puutuneena, tunnen suurta tarvetta valuttaa muutama kyynel.

Neljä tuntia ja monta sataa sanaa myöhemmin olo on tyhjä. Tarttuessani paperipinoon tajuan, etten voi muuttaa kohtaloani enää tällä erää lainkaan. En tiedä onko tässä kylliksi, mutta enempääkään ei saa. Näen edessäni avautuvan erilaisten mahdollisien tulevaisuuksien verkostojen. Onko se ensimmäinen vaihtoehto se paras? Olisinko sittenkin onnellisempi toisaalla?

Kuka sanoi vapauden olevan ihanaa? Enemmän kuin vapautta kaipaan mahdollisuutta vielä hiukan viilata yksityiskohtia, takoa tulevaisuutta vielä hiukan paremmaksi.