Pikkuhiljaa alkaa tuo kauan odotettu päivä lähestyä: olen pian täysi-ikäinen! Edessä on vapautta, autolla ajamista ilman isää vieressä ohjeitamassa, satunnaisia baari-iltoja hyvässä seurassa, parempia työpaikkoja... Vapauksien lisäksi kasvaa vastuu. Äiti jaksaa muistuttaa, kuinka melkein täysi-ikäisen kuuluisi käyttäytyä ja toimia. Pitäisi olla järkeviä tulevaisuuden sunnitelmia, pitäisi olla jo aikuinen.

Olen innoissani tuosta tulevasta "askeleesta aikuisuuteen", mutta samalla tuo muutos hiukan arveluttaa. Jos matematiikan derivaatta-kurssista läpipääsy tuottaa tuskaa laiskuuden (ei kai nyt sentään osaamattomuuden?) takia, miten voin ikinä selvitä siivousta vaikeammasta työtehtävästä? Tai miten saan rahat riittämään laskuihin ja vuokrsaan, kun nytkin vanhempien elättämisestä ja töissäkäymisestä huolimatta pankkitili huutaa aika ajoin tyhjyyttään? Voiko minusta ikinä tulla oikeasti aikuista, kun veroilmoituksia enemmän kiinnostaa lumisota kavereiden kanssa?

Ikä on loppujen lopuksi vain numeroita, ohjesääntöjä siitä, miten tulisi käyttäytyä. Vaikka olen jo ollut monta vuotta virallisesti "iso tyttö", tekisi aina välillä mieli pujahtaa unilelun kanssa sängyn alle piiloon ison maailman mörköjä. Lähestyvä syntymäpäiväni ei tee minusta noin vain isompaa, en yhdessä yössä muutu vastuulliseksi ja viisaaksi aikuiseksi. Ajokorttinikin valokuvassa näytän maksimissaan 15-vuotiaalta.

Ei siis laskeskella ikävuosia, ei huolehdita siitä millaisia meidän pitäisi olla. Keskitytään sen sijaan ennemmin vaikka lumipallojen heittelyyn, niin kauan kuin maa on valkoinen.