Olettekin ehkä nähneet tämän viikon loppupuolella punaisiin liiveihin sonnustautuneita nälkäpäiväkerääjiä kaupoissa, kaduilla ja kouluissa. Olette saattaneet antaa heille kolikon tai pari, ehkä olla jopa itse kerääjinä. Tämä vuosi on neljäs, jolloin kerään siskoni kanssa kyseiseen keräykseen rahaa. Sitä tuntee itsensä tärkeäksi, voi oikeasti auttaa toista. Keräyksistä jää aina hyvä mieli, oli sitten keräävä tai rahaa lahjoittava osapuoli.

Miten tuollaisen hyvänolontunteen saisi sitten niinä vuoden 362 (tai karkausvuonna 363) päivänä, jolloin Nälkäpäiväkeräys ei ole käynnissä? Voimme ryhtyä arjen hyväntekijöiksi, oman lähipiirimme äiti Teresoiksi. Tällainen muutos ei vaadi paljoa. Sinun ei tarvitse myydä vaatteita päältäsi ja muuttaa asumaan luolaan sekä lahjoittaa näin säästettyjä rahoja köyhille. Sinun ei tarvitse mennä mukaan jokaiseen hyväntekeväisyystempaukseen tai keräykseen. Ainoa mitä sinun tarvitsee tehdä, on olla läsnä.

Silmiä auki pitämällä huomaamme asiat, joissa voimme olla avuksi. Pudotetun tavaran nostaminen vieraalle tai oven auki pitäminen ei vaadi aikaa tai suuria ponnisteluja. Pieni hymy tai lämmin tervehdys ovat myös ilmaista hyväntekeväisyyttä. Pitää välillä asettua toisen ihmisen tennareihin, (/lenkkareihin/saappaisiin/korkokenkiin/sukkiin...) jotta tietäisimme, miten olisi oikein toimia. Emme valehtelisi tai pimittäisi jotain tietoa, joka toiselle ihmiselle olisi tärkeä. Ajattelisimme mitä sanomme toisten kuullen. Tuokaan ei paljon vaivaa vaadi.

Elokuvassa Anna hyvän kiertää pieni poika keksii toimivan idean hyvän jakamiseen. Jos joku ihminen tekisi kolme epäitsekästä ja hyvää tekoa toisille ihmisille, ja nämä maksaisivat ne eteenpäin uusille kolmelle ihmiselle, syntyisi hyvän ketju, joka leviäisi yhä laajemmalle. Vaikka emme noinkaan laajoihin vaikutuksiin kurkottaisi, voisimme edes yrittää auttaa tuota lähintä piiriä. Eikös joo?