Pohdiskelin joulukuussa, mikä minä olen muita neuvomaan, kun en itsekään pidä neuvoistani kiinni. Tänään löysin itseni taas samasta tilanteesta. Suustani ryöppysi sanoja - viisaita sanoja - hyviä neuvoja, joita olisi kuitenkin käytännössä lähes mahdoton toteuttaa vaikka niiden lausuminen ääneen oli helppoa kuin kännykällä soittaminen. Kesken kaiken sanoin, etten varmaan ole oikea ihminen näistä asioista sinulle puhumaan, kun itsekään en osaa omia neuvojani noudattaa. Silloin ystäväni avasi uuden oven ymmärryksessäni ja laajensi tietoisuuttani jälleen pienellä siivulla. Ei, ei minun tarvitse olla täydellinen malliesimerkki, kunhan olen potkimassa ystäviäni oikeaan suuntaan.

Käänsin tilanteen toisinpäin, itseni neuvottavaksi ja ystäväni neuvojaksi. Visaisissa tilanteissa ja vaikessa valinnoissa tarvitsemme ohjausta ja ymmärrystä, ulkopuolisen näkökulman. Ei minua silloin kiinnosta, onko tuo toinen henkilö tehnyt niin kuin hän minua neuvoo. Ehkä on jopa parempi, että hän on julkeasti toiminut kaikkia ohjeita vastaan ja voi näin puhua kokemuksen katkeralla äänellä. Sillä en minä siinä tilanteessa tarvitse ihmistä, joka olisi valinnut jokaisen asian elämässään oikein, luoja tietää ettei sellaista ihmistä maan päältä edes löydy. Ei, tällaisessa tilanteessa tarvitsen kuuntelevat korvat, tukea tarjoavan olkapään, ymmärtävät silmät ja pientä töytäisyä sekä rohkaisua oikeaan suuntaan.

Jatkanko siis ystävieni neuvomista, vaikken itse elä neuvojeni mukaisesti? Oleko tekopyhä ladellessani viisaita ohjeitani kirkkain silmin apua tarvitsevalle? Ei, en ole tekopyhä, olen vain ihminen, pieni lisämoottori ystävälleni hänen matkallaan läpi karikkoisen lahden. Ja ehkä joskus, toistettuani samat sanat kerta toisensa jälkeen, kuuntelen itsekin neuvojani ja valitsen kerrankin oikein.