Näinä aikoina kun ihmisen on helppo piiloutua tekosyiden ja hiljaisuuden taakse, on vastuunkantaminen jäänyt monen osalta historiaan. Vastuu omista teoistaan, valinnoistaan ja ajatuksistaan halutaan sysätä jonkun muun niskaan tai unohtaa kokonaan. Asioiden pakeneminen tuntuu monesta paremmalta kuin haasteiden kohtaaminen.

Ehkä pakeneminen on jokin sisäänrakennettu vaisto, juoksivathan esi-isämmekin ennemmin pakoon pelottavia sapelihammastiikereitä kuin jäivät taistelemaan niitä vastaan. Kuitenkin kun puhumme nykyihmisen tehtävistä, joita juoksemme helposti pakoon, emme puhu mistään tappavan vaarallisesta. Työhommat, siivoaminen, ihmissuhteet ja kännisekoilut eivät ole mitään entisaikojen petoihin verrattuna. Miksi me siis niin hanakasti haluamme vain juosta niitä pakoon, piiloutua hiljaisuuden sermin taakse? Miksi me omalla käytöksellämme loukkaamme muita ihmisiä tilanteissa, jotka olisimme ratkaisseet alun alkaen muutamalla sanalla?

Sillä eikö rohkeus kantaa vastuunsa omista teoistaan tee meistä todellisia miehiä ja naisia vaikenemisen alentaessa meidät alkueläinten tasolle?