Kukaan ei pidä ihmisistä, jotka jatkuvasti vähättelevät itseään haaliakseen muilta kehuja. Omia taitoja vähätellään eikä itseensä uskota lainkaan. Toisaalta joillain ihmisillä tämä on oikeastikin ongelma: itseluottamus puuttuu, eikä peilikuva koskaan näytä järin erikoiselta. Näitä ihmisiä jaksetaan rohkaista ja heidän käsketään luottamaan itseensä.

Toinen ääripää ovat ihmiset, jotka näkevät itsensä jopa parempina kuin oikeasti ovat. Kaikki heidän tekonsa ovat oikein ja täydellisiä, eikä kukaan pysty suoriutumaan mistään yhtä hyvin kuin he. He korottavat itsensä valtaistuimelle muiden yläpuolelle ja jaksavat aina muistuttaa omasta kyvykkyydestään.

Mutta missä kohtaa näiden ääripäiden välissä kulkee se kuuluisa kultainen keskitie? Sitä ei saisi sanoa ääneen olevansa fiksu, mutta toisaalta sen sanomatta jättäminenkään ei ole hyväksi. Toisen kehuessa ulkonäköäsi, et saisi alkaa vähätellä sitä, mutta toisaalta omahyväinen nyökyttely katsotaan ylimieliseksi käytökseksi. Mihin piirrämme siis rajan ylimielisyyden ja vähättelyn välille?