"Tapahtuiko se oikeasti vai näinkö vain unta?" Tämä kysymys on varmasti meille (lähes) kaikille tuttu, uskallan veikata. Joskus elämässä tapahtuu niin ihania, kamalia, saippuasarjamaisia, surullisia tai onnekkaita asioita, ettei niitä voi selittää muulla kuin todentuntuisella unella. Toisaalta jokin uni tai haave voi tuntua niin todelliselta, että jopa itse uskoo ne tosiksi.

Haaveilu on terveellinen harrastus, ilman unelmia emme pääsisi kovin pitkälle elämässämme. Ellen uneksisi perheestä, ammatista journalismin parissa ja kauniista omakotitalosta pikkuisen puutarhan ympäröimänä huomaisin varmaan kymmenen vuoden kuluttua luuttuavani edelleenkin S-Marketin lattiaa ja odottavani innolla RTK:n vuosittaista joululahjaa. Ei, ilman unelmia jumittuisimme paikallemme, mätänisimme harmaassa arjessa vailla ripaustakaan satujen romantiikkaa, elokuvien glamouria tai rocktähtien kiertueiden hohdokkuutta.

Liiallinen haaveisiin uppoaminen voi kuitenkin pitemmän päälle olla tuhoisaa. Sitä luulee, että asiat ovat oikeastikin samoin kuin unelmien täydellisessä paratiisissa, ja samalla päästää päivät valumaan sormien läpi kuin kasan kuivaa rantahiekkaa. Äkkiä huomaat, että tuo satumainen tilaisuus on lipsunut sivu suun vain koska olit niin syvällä unelmissasi. Unohdit lukea pääsykokeisiin, koska kuvittelit osaavasi kaiken, et sitten iskenytkään sitä Ihanaa, koska luulit hänen kuolaavan perääsi, vaikka toisin oli.

Lämmin vaahtokylpy, aluksi taivaallisen tuntuinen, mutta liiallisina annoksina se rypistää ihosi ja peittää sinut vaahtovuoren alle. Sillä elämä on tässä ja nyt, unelmat vain tuolla ja joskus.