Maajussi yrittää vikitellä hienostelevia kaupunkilaistyttöjä avioliitonporteille. Komeaksi määritelty poikamies jakaa ruusuja nuorille neidoille, etsien seitä tosi rakkautta. Sinkkuäidit saavat toisen mahdollisuuden televisiokameroiden edessä ja tiskaripoika esittää miljonääriä laumalle missityttöjä.

Ovatpa ajat muuttuneet siitä, kun tavalliset ihmiset menivät kisaamaan Napakymppiin. Viihteellinen visailu on muuttunut raa'aksi taisteluksi, jossa narttumaisin nainen piinaa kanssakilpailijoitaan yrittäen samalla esittää pikkuista prinsessaa tavoitellulle poikamiehelle. Monien sarjojen loppuhuipentumaksi viimeiseen jaksoon on varattu aikaa kosinnalle, lupaukselle avioliitosta. Naurettavaa pelleilyä sanon minä. Mistä lähtien rakkauden on voinut tunkea ohjelamformaattiin ja rakastumisen käsikirjoitukseen?

Rakkaus on suuri lahja, jota ei ihan helposti omalle kohdalle aina saa. Jos se siis on vaikeaa tosielämässäkin, miten kukaan voi olettaa löytävänsä tosirakkauden televisio-ohejlmassa, kameroiden ympärivuorokautisessa valvonnassa miehen tapaillessa samaan aikaan jopa kymmentä muuta naista? Rakkaudesta on tehty viihdettä, satumaisten "rakastumisien" uskotaan vetoavan (ja niin se kai sitten tekeekin) rakkautta kaipaaviin sohvaperunoihin.

Kihlaus on loppujen lopuksi arvokas lahja, samoin kuin rakkauden ja sydämen luovuttaminen. Surullista, että siitäkin täytyy tehdä halpaa viihdettä.