Nuorena sitä ajattelee olevansa kuolematon. Onnettomuuksia tapahtuu, mutta eivät ne minua koske. Ihmisiä kuolee joka hetki, mutta itse olen täällä aina ja iäti. Jossain vaiheessa tuo kuva särkyy ja ihminen ymmärtää oman haavoittuvaisuutensa. Sitä on kuin pieni lasiveistos lapsen kädessä, millä hetkellä vain saattaa ote lipsahtaa ja veistos rikkoutua sirpaleiksi.

Sitä sanotaan, ettei pitäisi jättää huomiselle mitään mitä ei tänään voisi tehdä. Joskus tarvitsemme aikaa asioiden hoitamiseen, kyllä minä sen tiedän. Kuitenkin turha jahkailu saattaa murskata unelmia, pyyhkiä suunnitelmia ja kadottaa toiveita. Ehkä juuri sinä et huomenna joudu terrori-iskun uhriksi niin, ettet pysty tunnustamaan rakkauttasi jollekin ihmiselle, mutta jokin muu este voi ilmaantua. Ei se sanominen tai tekeminen  myöhemmin ole useinkaan helpompaa. Rohkeus palkitaan (ainakin joskus).

Oikeastaan meillä ei varmasti ole mitään muuta kuin juuri tämä hetki. Elämä, ihmiset ja materia ovat katoavaista, mutta tämä hetki säilyy niin pitkään, että uusi hetki alkaa. Emme voi palata menneeseen, emme elää tulevassa. Ainoa kotimme on nykyhetki. Jollemme silloin kykene elämäämme hoitamaan, milloin sitten? Tarvitsemme aikaa surra, mutta itsensä eheyttämistä ei voi loputtomiin lykätä. Tekemättömien asioiden listaa ei voi jatkaa iäisyyksiin.

Jos siis keräämme tänään rohkeutemme, ja teemme asian, jonka olemme halunneet jo pitkään tehdä. Tehkäämme tuo asia kuusi vuotta sitten WTC-iskussa menehtyneiden kunniaksi, varmasti monelta noista melkein 3000 ihmisestä jäi jotain tärkeää tekemättä. Heidän loppunsa tuli yllättäen, älkäämme antako meille käydä samoin.