Eilen illalla ilmestyi maahan muutaman millin valkoinen kerros: ensimmäiset merkit talven ensilumesta olivat havaittavissa. Tänä aamuna, kun lähdin (jälleen) myöhässä kouluun, oli pyöräni peittynyt kauniiseen puuterilumikerrokseen.

Rakastan lunta, rakastan kaikkea sitä, mitä se edustaa. Lapsena rakastin leikkiä lumessa: rakensimme linnoja, muotoilimme eläimiä ja kävimme hurjia lumisotia. Lumentulo tarkoitti lapsena iloisia tunteja pihalla puuhaillen ystävien kanssa. Sisään tulimme vain syömään, silloinkin vastahakoisesti. Punaiset posket, märät tumput ja raikas olo, sitä olivat lapsuuden lumipäivät.

Lapsuuteni joulut olivat aina valkoisia. Isä jäädytti pihalle jäälyhtyjä ämpäreissä ja illan hämärtyessä sytytimme niiden sisälle lyhdyt. Lumihiutaleet leijailivat hiljalleen maahan pienten käsien avatessa kirjavia lahjapaketteja. Tapanina ajoimme mummolaan halki lumisen maalaismaiseman ja peuhasimme koko suvun voimin ulkona ainakin metrin syvyisessä kinoksessa. Aamun koskematon lumihanki kuvioitui pian erikokoisilla jalanjäljillä.

Lumi tarkoittaa minulle myös rauhaa, hiljaisuutta ja valoa. Pitkät koulupäivät saavat uutta hohtoa valkeasta lumipeitteestä, kotiin tullessakaan ei ole vielä niin synkkää, kuin syksyisinä sadepäivinä. Luminen metsä sulkee kävelijän hiljaiseen syleilyynsä ja puiston puut ovat kuin sokerilla kuorrutetut.

Sanoivat, että Suomessa ei enää pian nähdä lunta, sanoivat että lapsemme eivät sitä näkisi. Emmekö haluaisi säästää heillekin tätä lumen ihanuutta, emmekö haluaisi antaa heille riemukkaita hetkiä lumessa tai valkoista joulua? Eikö sen pitäisi olla oikeus jokaiselle, joka näin pohjoisessa elää?