Helsingin rautatieasema ei ikinä pysähdy, illaksi ja yöksi se hiljentää vauhtiaan, mutta silti jatkuva muutos käy sen läpi koko ajan. Ihmiset juoksevat, yrittävät ehtiä junaan tai kiiruhtavat kotiin lastensa luo. On ihmisiä läheltä, on ihmisiä kaukaa. Jotkut puhuvat suomea, toiset ruotsia, kolmansien kieltä et ehkä tunnista. Joku raahaa perässään valtavaa matkalaukkua, yhden selässä heiluu rähjäinen rinkka, nuorilla olkapäillään vain pikkuiset käsilaukut. On miehiä, naisia, nuoria ja vanhoja. Toiset kävelevät hitaasti, saattavat pysähtyä aseman kahvilaan hengähtämään. Junat vaihtuvat, ne tulevat ja menevät. Mikään ei pysy samanlaisena, muutos muutoksen jälkeen vierii näkökenttään. Helsingin rautatieasema on kuin elämä, ikinä se ei lakkaa muuttumasta ja yllättämästä.

Olet varmaan joskus katsellut kaihoisana vanhoja valokuvia ajalta, jolloin kauppojen ylimmille hyllyille ei ylettynyt kurottamallakaan. Olet katsonut kuvaa itsestäsi vuosien takaa ja verrannut sitä tämänhetkiseen itseesi. Ulkonäkösi on voinut muuttua, samoin asenteesi, elämäntapasi, asuinpaikkasi ja ystäväsi. Mikään ei ole enää välttämättä samoin. Asiat saattavat olla paremmin, asiat saattavat olla huonommin. On kuitenkin mahdotonta palata tuohon kuvan ottamishetkeen, sillä elämä rakentuu äärettömän monista ja lyhyistä nyt-hetkistä. Siinä se oli, ja nyt se on jo ohi. Menneeseen ei voi palata.

Joskus muutos on hidasta, toisinaan huomaat muuttuneesi yhdessä yössä. Lausuttu sana, lupaus tai sopimus voi muuttaa sinua hetkessä. Eilen et tiennyt rakkaudesta, luulit sen kadonneet maan päältä, tänään uit rakkauden vaaleanpunaisessa meressä onnellisempana kuin koskaan. Muutos tarvitsee vain hetken, emmekä me sitä muutosta pysty estämään.

Kaikki me muutumme, halusimme sitä tai emme. Joskus saamme muutoksen aikaan itse, joskus joku toinen ihminen sen aiheuttaa. Mutta kuten Helsingin rautatieasema, elämme jatkuvassa muutoksessa. Ja tässä muuttuvassa maailmassa meidän pitäisi elää, kiintyä, rakastaa ja kuolla. Onpa päätön ajatus.