Englannintunnilla oli tänään vain kymmenen oppilasta. Opettaja kysyi, ketkä uskovat rakkauteen ensisilmäyksellä. Yksi käsi nousi ylös, opettajan oma. Onko totta, että nuorten usko satumaisiin rakkaustarinoihin on näinä päivinä haalistunut kuin valokuva ikkunalaudalla? Ehkä pettymykset rakkauden sotatantereella ovat palauttaneet romanttisimmankin romantikon takaisin maanpinnalle vaaleanpunaisista satupilvistä. Ehkä niin on toisaalta parempi, kun putoaa matalemmalta, ei satuta itseään niin pahasti.

Vaikken itsekään nostanut kättäni kysymyksen kohdalla, voin silti sano kadehtivani niitä ihmisiä, jotka uskovat elokuvista tuttuun "rakkauteen ensisilmäyksellä". Mutta voiko kukaan ihminen sanoa, ettei olisi kateellinen mistään. Mehän kadehdimme ihmisiä jatkuvasti, joskus sitä itse tiedostamatta. Haluaisimme olla yhtä kauniita kuin ystävämme, haluaisimme samanlaisia upeita vaatteita kuin näemme ihmisillä, jotka kaupungilla tuleat vastaan. Kadehdimme toisten palkkoja, koearvosanoja, ystäväpiiriä, menestystä, luonnetta ja taitoja. Naurettavinta omalla kohdallani on, että saan välillä lähes allergisia reaktioita ylisuloisista pareista, jotka kulkevat kaupungilla toisiinsa liimautuneina. Kateus iskee.

Kateudelle ei voi mitään, ja joissain tapauksissa se voi jopa siivittää meidät taitojemme äärirajoille tavoitellessamme tuota kadehdittavaa tasoa. Mutta silti, miksi kaikilla muilla menee aina niin kadehdittavan hyvin...?